Mietteitä

 Haluan alkaa nauttia elämästä

Haluan rakastaa, haluan olla rakastettu

Haluan hymyillä, nauraa, olla onnellinen

Haluan kokea ihania asioita

Haluan nähdä maailmaa

Haluan löytää sen oman jutun

Haluan olla vapaa

Haluan tuntea itseni kauniiks

 

 

Haluan katsoa peiliin ja nähdä sieltä itseni

Olenko oikeasti tanssitunnin lihavin tyttö, ovatko kaikki muut laihempia?

Valehtelevatko silmäni?

Anteeks tästä piitkästä tauosta

Oon niin pahoillani, kun vaan katosin mitään ilmoittamatta.

Kun paino alko nouseen niin ei kauheesti huvittanu kirjotella tännekään. En vaan millään enää onnistu, tuntuu että vaan syön ja syön, enkä saa sitä samaa motivaatiota enää. Tuntuu etten hallitse enää syömisiäni :( Olin pitkään kirjottamatta ruokapäiväkirjaakin ja oikeestaan se oli jossain määrin aika vapauttavaakin kun ei tarvinnut laskea jokaista kaloria. Mutta alotin sen sitten uudestaan, koska mun on oikeesti pakko ymmärtää kuinka paljon oikein syön.

Miks mulla on niin pakonomanen tarve laihtua? Nyt kun vihdoin oon hyväksyny tän asian (jossain määrin), että joo oon taas samassa lähtöpisteessä mistä lähdinkin, niin suoraan sanottuna, en mä ollu sen onnellisempi laihempanakaan. Silti se vaan houkuttaa. Tuntuis tyhmältä yhtäkkiä vaan lopettaa yrittäminen, lopettaa painon miettiminen. Ja iltasin kun meen nukkuun, niin unelmoin siitä kuinka laiha olisin, niin ei sellaisesta asiasta vaan voi luopua.

En tiedä saanko itseeni kirjoittelemaan tänne, koska mun elämä on tällä hetkellä niin täynnä kaikkee menoa koko ajan, mutta yritän. Ainakin viimeistään sitten kun saan painon putoamaan niin luultavasti innostun taas tänne kertoilemaan tuloksista.

Haluan olla laiha, pieni, hento, niin kevyt ja kaunis.

Sattuu liikaa sisälle

Anteeks, haluan nyt purkaa palan tästä paskasta, mikä tappaa mua sisältä päin.

En oikeesti enää jaksa. Oon ihan stressaantunut, vaikka nyt on loma. Ahdistaa kokoajan ja itken ihan hirveesti, varmaan tunnin välein. Kotona olo on ihan kamalaa, kaikki on vaan niin kuollutta. Jos joku avaa suunsa niin sieltä tulee aina jotain pahaa, tiuskimista, vittuilua, huutamista... Pikkuveljee ei paljon näy, se vaan luuhaa jossain kavereidensa kanssa. Tuntuu, että äiti ja iskä ei välitä paskan vertaa. Oon oikeesti sanonukki monta kertaa, että mulla on ihan hirveen paha olo, mutta ne ei reagoi siihen millään lailla. Täänänkin sanoin äitille, että alan oleen ihan hirveen stressaantunut taas (viimeks kun olin niin se päätty viiltelyyn ja lopulta sairaalaan) ja se oli vaan että yritä rentoutua. Mitä vittua, mun mielestä toi on jo aika selkee avunhuuto, vinkki että mulla on tosi paha olo. Auttakaa mua, olkaa mun tukena, rakastakaa mua, välittäkää musta, järjestäkää kaikkee kivaa yhdessäoloa. En mä ansaitse mitään.

Mun jalassa on nyt pienet naarmut. Mä oon niin monesti luvannut poikaystävälle, että se on loppu en tee sitä enää, ja olin niin pitkään vahva ton asian kanssa. Mutta ei kyllä suoraan sanottuna edes kaduta. Jotenkin se vaan helpottaa ihanasti hetken. Huomenna varmaan sitten jo kaduttaakin ja vihaan itseeni entistä enemmän.
Ei kai se oo mikään ihme, että läskit ei lähe kun keho kärsii stressistä. Ahdistaa. Itkettää. Vihaan mun kehoa enemmän kuin koskaan. Mikään muu ei auta kun kunnon painon pudotus, laihtuminen.

vitunpaskasaatananluuseriepäonnistujaläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskirumaläski
Vituttaa tällänen itsesäälissä rypeminen. Huomenna en syö.

Alle 50 kg kun koulut alkaa

Tuntuu vähän siltä kuin pitäis alottaa koko laihduttaminen alusta. Taas löytää se kuri ja luottaa siihen, että pärjään ilman sitä leivän palaa, ilman sitä välipalaa ilman niitä herkkuja, ilman tätä kaikkee paskaa, ilman ruokaa. Ällöttävää tuntuu niin hirveen läskiltä ja lihavalta, painoa en ole vieläkään uskaltanut mitata, ahdistaa liikaa. Haluan ensin tuntea onnistuvani syömisissä ja liikkumisessa, haluan edes kaksi onnistunutta päivää, sitten vasta uskallan katsoa numeron, joka määrittää mielialani ja itsetuntoni. Yksi numero kertoo olenko ruma vai ihan helvetin ruma, olenko pelkkä huono epäonnistuja, vai täysin surkeapaskaluuseri. Tiedän, että numero, joka saisi minut hymyilemään edes hetken, ei ilmesty vaa'an ruudulle vielä pitkään aikaan.

Tänään oon epäonnistunut. En pahasti.
Olin töissä ja en oo ehtiny kunnolla liikkua (onneks siellä tulee kuitenkin seisoskelua ja kävelyä jonkin verran), koirien kanssa kävin 2 km kävelylenkillä, mutta siihen se sitten jäikin. Aattelin tehä nyt vielä kuntopiirin ennen ku meen nukkumaan, mutta ei siinä kyllä mulla ainakaan kauheesti kulu kaloreita. Harmittaa ku saankin pyörän vasta viikonloppuna. Ei perse oikeesti, tarviin jotain muuta liikuntaa kun lenkkeily, tarviin tekemistä.
Mun pitäis kyllä lukee yhtä koulukirjaa kun käyn sen kurssin itsenäisesti. Mulla on ollu koko kesä aikaa, mutta joo hyvin oon taas hoitanu. Jotenkin istuminen ja lukeminen... ei siinä kuluta kaloreita.

Jossain postauksessa laitoin tavoitteeks, että alle 50 kg kun koulut alkaa. Jos pääsen siihen tavoitteeseen, niin menen peilin eteen ja sanon itteleni oon laiha, oon kaunis, oon vihdoin onnistunut. Lupaan sanoa myöskin poikaystävälleni, että pidän mun vartalosta. Lupaan. Ja ostan uudet juoksuhousut!

 Voisko joku leikata nää mun läskimakkarat pois?

Suuri kivi putosi mun sydämeltä...

Yksi viiva. Thank god en oo raskaana. Panikoin turhaan. Oikeesti en osaa ees kuvailla sitä tunnetta kun kaikki se pelko katos mun sisältä. Huh huh :)

Eilinen postaus oli vähän sekava, joten yritän nyt petrata. Poikaystävä lähti siis armeijaan, ja kauhee ikävä kokoajan. Me soitellaan yleensä niin paljon ja nyt ei sitten voidakkaan, ja nähdään vaan silloin kun se tulee lomille. Onneks niillä on kuitenkin melkein joka viikonloppu lomaa :) Olin eilen kattomassa sitä siellä ja se kuri on kyllä kova. Kasvaapahan ainakin miehiks siellä. Oli vaan vaikee lähtee sieltä, antaa viimenen pusu, ja mietin siinä kuinka vaikeeta se on sitten kun lähen sinne vaihtoon. Toisaalta tässä pikkuhiljaa oppii oleen erossa ja ehkä se ei sitten tunnu enää ihan niin  hirveeltä olla erossa sitten kun mun lähtö koittaa.

Laihduttamisesta sen verran, että vituiks on menny. Aivan täysin. En oo uskaltanu käydä vaa´alla pariin päivään. Yhtenä aamuna paino oli noussu 3 kiloo, itkin, ahdistuin ja voin sanoo, että olin sitten niin lähellä ratketa viiltelemään. Pitäis saada nyt sellanen kunnon isku, että saisin kalorit alas!
Tällä viikolla mun pitäis saada pyörä huollosta, sitten alkaa läski lätistä. Tavoitteena olis 40 km lenkki. Jos saan jostain rahaa niin aattelin ostaa salikortin, vaikken siellä kauheesti tykkää käydäkään. Jotenkin toi pelkkä juokseminen ei auta. Jalat väsyy enkä pysty joka päivä meneen täysillä. Uimahalli on kiinni nyt kesällä, hööh.
Kohta alkaa myöskin uusi ruokapäiväkirja, joten ehkä siitäkin sais motia.

Laihuus

Tätä mä haluan

Tähän mä tähtään

Tän mä vielä saavutan

Laiha

Täydellinen

Kaunis

Tätä mä haluan enemmän kuin mitään muuta

En halua olla itsekäs, en halua tehdä pahaa mieltä äitille kieltäytymällä ruuasta, mutta kai mullakin on oikeus olla laiha, kaunis, onnellinen. Se musta tulee vielä. Tästä se lähtee taas. Tällä kertaa en luovuta! Oon vahva.

Anteeksi, olen huono ihminen

En oo kirjoitellu vähään aikaan, en oo saanu mitään tekstiä aikaseks, en oo vaan pystynyt. Ahdistus mun sisällä vaan kasvaa ja kasvaa, enkä pysty hoitaan mitään asioita. Niin ja kulta lähti armeijaan :(

Äiti on jotenkin niin omissa maailmoissaan kokoajan. Siihen ei saa mitään yhteyttä, se puhelee vaan meidän koirille ja touhuaa niiden kanssa. Se ei oikein puhu mulle mitään paitsi ehkä sillon kun mä kysyn jotain. Mitä jos se ei vaan enää jaksa. Jotenkin äiti on aina kuitenkin ollut sellanen tukipilari, se on pitänyt perheen kasassa, mutta tää vuosi on ollut niin rankka meillä kotona, että ehkä se on vaan niin lopussa. Onhan äiditkin vaan ihmisiä.

Ja mun pikkuveli, sain kuulla että se polttaa pilvee ja on kai menny kokeileen jotai muitakin aineita. Sain joskus loppu talvesta tietää mun kaverin kautta, että se oli kokeillu pilvee. Lupasin olla kertomatta porukoille, mutta sillä ehdolla, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. No ei sitten näköjään ollut. En vaan haluais porukoille lisää huolta. Mitä sille voi edes tehdä, kun ei mun veli usko mitään... Pelkään, että sille tapahtuu jotain. Se on vasta 15, ihan kakara ja koko elämä edessä.

Sitten asiaan, jonka takia oon itkenyt monena iltana. Pari viikkoo sitten unohdin ottaa pillerin, ohjeissa sanottiin, että silloin pitää silleen jättää menkat väliin ja jatkaa suoraan seuraavaan laattaan ja näin ehkäsyteho säilyy. No unohdinpa ostaa sen uuden laatan ja pilleri unohtu taas, tai jouduin ottaan seuraavana päivänä 2 pilleriä kerralla. Periaatteessa on niin pieni riski, että olisin tullut raskaaks, koska viime kerrasta oli kuitenkin vähän aikaa... mutta ei kuiteskaan tarpeeks kauaa. Ja mun poikaystävä sai oikein kunnolla lietsottua paniikkia. Mitä jos, mitä jos...
Mitä jos olisin raskaana, en pystyis pitään sitä lasta. Oon vielä ite ihan lapsi ja mulla on koko elämä elämättä. Vaihtovuosi, lukio, täysi-ikäisyys, kaikkee mahdollista. En kestäis kuinka kaikki puhuis selän takana, kauhistelis ja ihmettelis, vanhemmat pettyis, isovanhemmat järkyttyis. En kestäis sitä painetta. Lihoisin. Mun pitäis tappaa se, oma lapsi, mun pitäis tehdä abortti. Mutta mun poikaystävä ei ikinä, EI IKINÄ suostuis siihen, ja joutuisin kantaan hirveetä syyllisyyttä sisälläni ilman minkäänlaista tukea. Luultavasti mun poikaystävä syyttäis mua sen lapsen tappamisesta. Musta tuntuu, että see ei ymmärrä, mitä se on ottaa vastuu toisesta ihmisestä. Ei se oo mitään kotileikkiä, se pilais meidän molempien elämän.
Mutta silti, mitä jos mun mahassa kasvaa pieni viaton vauva, joka haluaa tulla rakastetuks ja joka haluaa saada mahdollisuuden elämään, ja sit se tapettais, maailman kaunein olento.

Törmäsin joskus tälläseen videoon...

Sinulla on kaunis hymy, äiti

Äiti, rakastan sinua

Minua pelottaa

Mitä he tekevät minulle! Se sattuu

Äiti auta minua

Etkö rakasta minua enää

Rakastan sinua koko sydämmelläni

Miksi et rakasta minua enää

Mitä tein väärin

Äiti haluan elää

Äiti rakastan sinua

Kuulen noi lauseet päässäni aina, kun mietin mitä jos mun mahassa kasvaakin uusi elämä.

Mun poikaystävä olis ehkä rakastava isä, mutta mä en pystyis siihen.
Käyn ostamassa sen testin heti kun pystyn Toivon, rukoilen, että kaikki on hyvin, että en olis raskaana.

Ja anteeks nyt kun oon harhautunut taas kerran aiheesta. Tän blogin pitäis kertoo mun laihduttamisesta, mutta en oo pystyny keskittyyn siihen. Oon syöny ihan liikaa, oon lihonu, vihaan itteeni, vihaan mun kehoa, oon huono ja epäonnistunut kaikessa.

Itkettää.

Normaali syöminen, mitä se on?

Maiseman vaihdos teki toisaalta ihan hyvää, ja varsinkin aluksi oli aivan ihanaa laivalla. Poikaystävän perheen ruokatottumukset on vaan aivan erilaiset kuin mulla. Siis sellaset täydelliset, syödään 5 kertaa päivässä terveellisesti, eikä napostella yhtään mitään. Miks sit valitan? Ne katseli kaikkia ruokalistoja pitkään ja seisovassa pöydässä kierteli ensin ja sitten vasta otti syötävää. Jokaisesta suupalasta nautitaan ja kaikki syödään niin hitaasti, ja ruuasta puhutaan ja puhutaan ja puhutaan ihan kokoajan. Sehän on vaan oikeesti hyvä, niin normaalit ihmiset tekee, ja niin elämästä ja ruuasta nautitaan. En tiiä, mut mua vaan rupes ahdistaan. Tunsin itteni jotenkin huonoksi ihmiseks, läskiks joka vaan ahmii kaiken eikä maistele sen kummemmin. Tätä asiaa en oikeesti osaa selittää edes itteleni, vaikka kuinka yritän. Niillä on omat syynsä syödä terveellisesti ja säännöllisesti, enkä sais valittaa, oli se niin hieno reissu kuitenkin. Mutta miks en vois olla semmonen, että söisin aina niin pieniä annoksia ja salaattia ja tämmöstä. Pelkään, että jos yhtäkkiä alan syömään sillälailla, niin ne ihmettelee. En uskalla syödä niitä vähempää, mutta en todellakaan halua syödä yhtään enempääkään, ja vitsi kun ahdisti. Yksikin ilta... en pysty edes kertoon siitä. Jotenkin se pääty siihen, että söin pitsan ja pidättelin itkua, sitä ahdistuksen määrää en pysty edes kuvailemaan.
Ja laivalla olisin halunnut ostaa jonkun karkki jutun, mutta kun yleensä karkin syönti tarkottaa sitä, että ollaan nälissään sitten loppupäivä ja siellä ei ollut sitä mahdollisuutta. Tunsin itteni niin paskaks niiden seurassa. :(

Mun poikaystävän äiti kuitenkin halusi vaan järjestää kivan reissun, ja kun ne on kokoajan niin kilttejä mulle, tuntuu pahalta kirjottaa tänne, että ahdistuin niiden seurassa, kun ei ne sitä haluais. Ja kannellakin kiva ottaa aurinkoo kun yks on litteä vatsa paljaana siinä ja niin täydellinen kroppa. Tajusin, että en todellakaan voi esiintyä ilman paitaa missään.
Tajusin myös, että normaali syöminen on niin kaukana mun elämästä, että en edes muista millaista se on. Mä paastoon ja ahmin, paastoon ja ahmin... Tuolla söin normaalisti oikeeta ruokaa 5 kertaa päivässä, en ahminut. Lämmintä kevyttä terveellistä ruokaa, ja oikeesti aina ennen kun söin mulla oli kunnon nälkä, vaikka syötiinkin niin useasti. En ymmärrä.

Välillä mun päähän tunkeutuu ajatus, luovuta jo. Miksen vaan alkais syömään normaalisti ja terveellisesti, miksen vaan hyväksyis itseäni tällaisenä. Joskus katson peiliin ja pidän näkemästäni, mutta sitten herään ja tajuan kuinka ruma olen. Ällöttävää miten saatoinkaan ajatella niin. Kamppailen itseäni vastaan. Toinen puoli sanoo, lopeta pelleily ja ala nauttia elämästä, sulla on hyvä vartalo, olisit tyytyväinen. Toinen taas huutaa päälle vitun ruma läski sun on pakko laihtua, et ole minkään arvoinen noin lihavana, et ansaitse onnea noin isokokosena, vain laihuus voi tehdä susta onnellisen.
Miks laihuus on oikeesti niin kaunista, miksi?

Sellaiset itsevarmat kurvikkaat naiset on oikeesti kauniita, miksi niitä ei ihannoida samallatavalla kuin laihuutta? Miksi h&m:n mainoksissa keikestelevillä malleilla ei ole tissejä eikä muotoja?

Mitä jos alkaisin vain rakastamaan itseäni ja kehoani, sitä mitä mulla on. Isot reidet, isot tissit, iso pehva, kurveja. Mitä vikaa niissä on, oon kuitenkin nainen.
Mutta ei en ikinä uskaltaisi, en todellakaan uskaltaisi luopua tästä. Pienestä maailmastani, jossa haluan olla niin kevyt, että lähden lentoon, niin laiha, ettei kukaan pystyisi satuttamaan, niin kaunis ja siro. En pystyisi luopumaan kaloripäiväkirjastani, jolle olen vannonut uskollisuuttani, en tavoitteistani joita kohti kuljen päättäväisesti. Pieni oma unelmani joka vielä toteutuu, laihuus, en aijo jättää sua <3

Kuolen tähän itseinhoon

Oon itkenyt, oon ollut niin ahdistunu, että välillä mietin voiko tähän kuolla. En oo pystynyt edes tuleen kirjottamaan tänne, oon niin epäonnistunut, niin huono ja niin lopussa.
Vihaan itteeni. Vihaan kaikkee mun kehossa. En halua olla näin läski. En halua elää näin.

Oon syönyt tänään
3 leipää, joissa juustoa ja kurkkua
maustamatontajogurttia, mysliä ja viinimarjoja
digestivekeksi
makaroonilaatikkoa, ketsuppia (yök yök yök)
ruisleipä
4 viinirypälettä
3 karkkia

Ja kello on vasta puoli 5

Eieieieieieieiiii. En syö tänään enää YHTÄÄN MITÄÄN ja se on lupaus, ja lupauksista pidetään kiinni, jos haluaa laihtua.

Alkuviikosta mulla oli ihan hauskaa, näin aika paljon kavereita ja oli kivaa. Mun on vaan pitäny jo pitkään tehdä yks tärkee juttu Se olis pitänyt palauttaa eilen, mutta en oo vieläkään saanut sitä valmiiksi. Oon pyytänyt äitiltä apua, mutta se vaan huutaa ja puhuu niin ilkeesti, ja kun mä itken niin se huutaa siitäkin. Ei susta oo mihinkään.
Mun on pakko saada se tänään valmiiksi, koska huomenna lähetään poikaystävän perheen kanssa risteilylle. Sekin ahdistaa. Sen sisko on niin täydellinen, ja mä oon pelkkä ällöttävä läski luuseri. Vihaan itteeni ehkä eniten silloin kun oon poikaystäväni perheen seurassa. Se on ihan kamalaa, kun asia on niin. Musta tuntuu, että ne ajattelee kokoajan kuinka läski oon, kuinka kamala ihminen ja tyttöystävä oon. Ehkä musta vaan tuntuu siltä. Ne on aina tosi kilttejä mulle, mutta tiedän, että ne ei näytä sitä mitä ne oikeesti ajattelee musta. Mun on vaikee olla sellasten ihmisten kanssa. En tiedä ajatteleeko ne musta oikeesti hyvää vai pahaa. Esittääkö ne.

Ja sen sisko on itse täydellisyys. Kaikille niin kiltti ja ihana, täydellinen vartalo ja täydellinen muutenkin. Poikaystäväni kohtelee sitä niin hyvin. Ei se ikinä sanois niin kamalia asioita suuttuessaan sen siskolle kuin mulle. En ikinä haluais mitään pahaa poikaystäväni siskolle, en todellakaan, en vaan haluais olla itse näin huono. Oon kateellinen vaikken sais olla, ja se ahdistaa. Oon vihanen itselleni.

Mutta nyt lenkille, jos vaikka saisi tän ällöttävän olonkin pois :)

Who's gonna save the world?

It's not about what you've done
It's about what you doing
It's all about where you going
No matter where you've been
Let's go

(Calvin Harris - Let's go)

Mulle tuli lenkillä yhtäkkiä kauhee läskiahdistus ja sellanen oon niin paska luuseri fiilis. Inhoon itteeni ,kun oon taas syöny liikaa äääääää. Sitten jotenkin havahduin kuunteleen kappaleen sanoja, joka soi kuulokkeista, ja noi tuli sieltä. Sain ajattelemisen aihetta. Mun pitää panostaa siihen mitä teen nyt, mitä syön nyt vai syönkö mitään, ja lopettaa eilisen murehtiminen. Jos teen nyt oikein, huomenna oon jo lähempänä tavoitetta laihuutta.

Sain tosta kappaleesta jotenkin lisää voimaa jatkaa ja jatkaa juoksua aina vaan kovemmin.

Juhannuksesta en jaksa paljoa mainita. Sukulaiset oli niin humalassa, että hävetti kun poikaystävä näki sen session. Oli kyllä muuten ihanaa olla kullan kanssa mökillä, ottaa aurinkoa ja nukkua ihan lähekkäin <3 

Syömisestä... lihoin, ällöttävää. En osaa enää syödä ollenkaan normaalisti, joko lasken jokaisen suupalan tai sitten ahmin. En uskalla mennä vaa'alle huomenna, ehkä ylihuomenna sitten :(

Huomenna meen ostaan uudet lenkkarit kun vanhoista tuntuu jo kivet pohjan läpi. Ja joku päivä pyydän kavereita meille viettään iltaa, kun porukat on ehkä lähdössä johonkin :) Toivottavasti osaan olla ahmimatta, koska muuten se todistaa taas vaan sen, etten voi olla edes kotonani kavereideni kanssa.

Tää video lämmitti kyllä sydäntä, ja kappalekin on hyvä :)

Koirat <3

Only one life

Oon miettiny kuolemaa. Oon kaks kertaa ollut oikeesti aika lähellä päättää elämäni. Eka kerta tapahtu silloin kun vielä viiltelin. En osannut purkaa tunteitani, tunsin hirveen pahaa oloa, mutta en osannu tkäsitellä sitä millään tavalla. Toimin paljolti tunteideni perusteella, ja järki oli kadonnut johonkin kauas pois. En osannut ajatella asioiden seurauksia, niin kuin aikuinen osaisi.

Siitä on jo reilu vuosi aikaa. Porukat ei ollut kotona ja olin suunnitellut kivan illan mulle ja poikaystävälleni. Leffa, ruokaa ja sauna. Sitten meillä tuli riitaa jostain pikkuasiasta, ja se riita jotenkin paisu kunnes huudettiin vaan toisillemme. Lopulta poikaystäväni uhkasi lähteä ja painui pihalle. Olin aivan sekavassa olotilassa, tuntu kuin koko maailma olis romahtanut, kaikki oli mennyt pilalle. Itkin ihan hysteerisesti ja olin jonkinlaisen paniikin vallassa. Sitten jotenkin vaan sekosin, otin veitsen ja olin viiltämässä hirveällä raivolla ranteeseeni, mutta jokin sai mut vaihtamaan suuntaa  ja viilsinkin jalkaani. Olin aiemminkin viillellyt mutta en sillälailla, en niin kovaa, en sellaisen tunnepurkauksen vallassa. Verta vaan valu ja valu, ja mä itkin ja tärisin. Poikaystävä tuli melkein heti takas sisälle, ei se oikeesti ollu aikomassakaan lähteä, ei se mua olis ikinä sillälailla jättänyt. Ja se säikähti ihan kamalasti. Mä istuin vessanpöntön kannen päällä ja se kuivas sitä verta pois, itkin edelleenkin hysteerisesti, enkä meninannut saada happee. Mua pelotti, ja hoin en mä oikeesti halua kuolla, en halua vielä kuolla. Poikaystävä yritti rauhoitella, etten kuole, ja kaikki kääntyis vielä hyvin. En muista sitten enää paljoakaan, olin niin shokissa. Poikaystävä soitti äidilleen ja sitten munkin vanhemmat tuli, ja lopulta istuttiin terveyskeskuksen päivystyksessä keskellä yötä. Aika monta tikkiä tuli. Mua ahdisti ja hävetti. Pelotti mitä tästä seuraa, mutta toisaalta tunsin pitkästä aikaa pienen helpotuksen, näin kuinka paljon mun ympärillä oli välittäviä ihmisiä ja tuntu kuin joku iso möhkäle oli alkanut pikkuhiljaa valua mun sisältä pois. Vihdoin äiti näki kuinka paha olo mulla oli.
Jotenkin kaikki muistot on niiltä päiviltä hirveen sekavat. En muista kuluiko päiviä vai viikkoja kun sitten kävin psykologilla. Ei siitä kyllä mitään apua ollut. Oon sellanen ihminen, että mua auttaa enemmän päiväkirjaan kirjottaminen, kuin jollekin oudolle ihmiselle puhuminen. Muistan kuinka niiden päivien aikana iskä ja mun veli lähti johonkin reissuun miesten kesken, ja me vietettiin äitin kanssaa yhdessä aikaa. Käytiin yhtenä päivänä kaupoilla. Ostettiin ihan hirveesti kaikkee hyvää, isot karkkipussit, erilaisia juustoja, patonkia, sipsiä, hedelmiä ja sitten käytiin vielä hampurilaisilla. Se on ehkä yks mun onnellisimpia muistoja, jotenkin kaikki oli kaikesta huolimatta sinä päivänä niin hyvin. Me ei käydä melkein koskaan yhdessä kaupoilla tai tehdä mitään muutakaan, ei oo aikaa. Mä meen aina shoppaileen yksin, eikä se oikeestaan haittaa, mutta olis vaan joskus kiva vielä saada sellanen päivä äitin kanssa <3 Mua itkettää kun kirjotan tätä. Oon niin kiitollinen mun poikaystävälleni kun se on ollut mun vierellä, se on ollut niin vahva ja kestäny mua. Ilman sitä olisin hukassa.

Ja äiti, rakastan sua, sä olet aina huolehtinut musta.

Jos olisin sellasella voimalla viiltäny ranteeseeni, en varmaankaan olis tässä. Ja kaikkien mun läheisten elämä olis muuttunu. En tiedä mikä voima sai mut viiltäänkin paksuun jalkaani eikä ranteeseen, mutta oon kiitollinen siitä. Selvisin säikähdyksellä. Ei sitä arpea enää edes näy kauheasti, mutta kyllä se siinä on.

Toinen kerta ei ollut onneksi yhtä traaginen. Oltiin poikaystäväni kanssa viettämässä iltaa eräällä rannalla kavereiden kanssa. Taas kerran meillä tuli riitaa aivan turhasta asiasta, ja sitten se paisui isommaksi. Lähdin vihaisena kävelemään ja poikaystävä seurasi perässä. Haukuimme toisiamme ja otimme riitaan mukaan ihan kaikki vanhatkin asiat. Molemmat olimme hieman humalssa ja arvostelukyky oli aika heikkoa. Jotenkin mulla vaan napsahti päässä. Millään ei oo enää mitään väliä, jos me nyt erotaan. Olimme lähellä sellaista jokea, ja sitten mä päätin, että nyt hyppään, ihan oikeesti nyt tää oli tässä! Kävelin kaiteen luo ja otin siitä kiinni, katselin sinne alas syvään jokeen. Vesi näytti niin kylmältä ja likaiselta. Poikaystävä seuras perässä, kai se jotain koko ajan puhui mutten enää kuunnellut. Ei se aavistanut mitä mä ajattelin. Hetken ajan mun sisällä kuohu. Näin selvästi kuinka kiipeäisin kaiteen yli ja hyppäisin, mutta sitten mut valtasikin ihan hirvee voimattomuuden tunne. Mitä mä oikeen oon tekemässä, miten mä voin vajota näin alas. Mua pelotti, koska olin taas kerran ihan yhtäkkiä vaan seonnut. En hallinnut itseeni kunnolla.
Poikaystävä ei tainnut tajuta mitä siinä tapahtu, tai kaikki ne asiat tapahtu silleen mun pään sisällä. Lopulta mentiin niille yöks. Aamulla oltiin jo sovussa.

Välillä pelkään kuolemaa. Mietin koska se tapahtuu, joskus vanhanako, vai ihan yllättäen, vai oman käden kautta. Ei sitä en halua. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja monet kuolevat vaikkeivat haluaisi. Haluan nauttia elämästä, haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, haluan kokea kaikkea.
En usko, että kuoleman jälkeen olisi vielä jotain. Kun ihminen kuolee se ei tunne enää mitään, ei kylmää ei lämpöä, ei rakkautta ei surua, ei mitään, ei ole enää mitään, ei pimeyttä eikä valoa, ei kehoa ei ajatuksia. Tämä on vain siis oma näkemykseni!!! Sanon usein, että kyllä minä uskon Jumalaan, mutta miten voisin, en tunne sitä lähelläni, ei se vaikuta millään lailla elämääni. Ehkä siksi kuolema tuntuu niin pelottavalta, mutta toisaalta välillä ajatus tuntuu helpottavalta. Ei olisi enää mitään, joten ei edes pahaa oloa

Anteeks nyt kun näin synkän postauksen kirjoitin just ennen juhannusta, tuli vaan sellanen fiilis, että pakko päästä purkaan ajatuksia.

Aamulla lähtö mökille, eih ahdistaa. Mutta hei pitäkää te hauska juhannus, nauttikaa kesästä ja olkaa onnellisia!! :)

Liikaa ruokaa, liikaa kaloreita, liikaa läskiä

Tänään uintia 2 km, ja juoksulenkki 7 km. Mun piti mennä pyöräileenkin, mutta rengas oli rikki :(
Syömisetkin on ollut ihan siedettäviä, kuitenkin sen verran suuri kalorimäärä etten kehtaa sitä tänne edes laittaa.
En kuitenkaan voi olla millään tavalla tyytyväinen koska oon viimeset 3 päivää mässäilly niin paljon etten ole edes ruokapäiväkirjaa pitäny, enkä todellakaan oo uskaltautunut vaa'alle. Ahdistaa, ja itseinho vaan kasvaa ja kasvaa.
Niin olin siis perjantaina poikaystäväni kanssa leffassa, lauantaina kavereideni kanssa ja sunnuntaina näin yhtä mun tosi vanhaa kaveria. Vähän vaikee siinä yrittää laskee kaloreita. Ja niin kuin jo aikaisemmassakin postauksessa sanoin, mun on vaikee olla mun kavereiden kanssa kun aina me syödään. Jotenkin vedän siinä porukassa sellasta "roolia", esitän että oon normaali itsevarma tyttönen, vaikka oon ihan muuta. Sitten siinä porukassa on yks sellanen tyttö, joka laskee aina kaloreita ja kertoo kuinka paljon on liikkunut sinä päivänä, sillä on varmaankin vähän samanlaisia ongelmia kuin mulla. No mä sitten kuitenkin oon aina silleen, miks nyt jotain kaloreitra pitäis laskee. Välillä jopa nautin siitä, lapan sipsiä ja mässyä kurkusta alas, ja esitän etten välitä vaikka niissä ois kuinka paljon kaloreita. Mua jonkin verran houkuttaa sellanen ajatus, että olisin jonain päivänä tosi laiha, mutta silti söisin muiden seurassa hirveesti, ja sitten ne kateellisena ihmettelis miten pysyn niin laihana. Mutta pah, en ansaitse syödä.

Vietän aina joka vuosi juhannuksen mökillä. Siellä on kaikkia sukulaisia ja monia niistä nään vaan silloin juhannuksena kun meen sinne. Ja joka ikinen vuosi mietin, että ens vuonna haluan olla laihempi, haluan että ne kysyy oonko mää laihtunu.
Toisaalta sinne mökille on kauheen kiva lähtee, mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan. En edes uskalla ajatella sitä ruokamäärää. En halua syödä, en halua lihoa, mutta toisaalta en halua pahoittaa kenenkään mieltä, enkä halua että kukaan ihmettelee. Tänä juhannuksena mun poikaystäväkin tulee sinne, ja aika jännää kun se näkee kaikkia mun sukulaisia. Ja jotenkin tuntuu kauheen aikuiselta kun on poikaystävä jonka vieressä nukkua ja jota esitellä kaikille :)

Toivon vaan  että saan pidettyä itteni kurissa enkä ahmis. Mun pitää haluta niin paljon olla laiha, etten sorru. Mun pitää olla vahva.

Toi on niin totta.

Mitä järkee syödä suklaapala kun se on hetken päästä jo nielaistu ja se sulaa mahassa ja muuttuu läskiks. Vaikka se maku onkin aivan ihana, niin se on vaan hetkellistä, kun taas laihasta vartalosta voi nauttia kokoajan. Tää pitäis vaan muistaa sillonkin kun on ottamassa sitä suklaapalasta.

Teen mitä tahansa, MITÄ TAHANSA, että musta tulee laiha. Kaikista laihin.

Asiat vois muuttua

Tää viikko on kulunu pienoisen ahdistuksen merkeissä. Avaan aamulla silmäni ja ensimmäinen ajatus on voi kumpa olisin vaan nukkunu pois, en oikeesti jaksa nousta ylös, en jaksa hengittää, en jaksa olla olemassa.

Painosta ja syömisestä en jaksa mainita mitään, ahdistaa liikaa, ja eipä tässä edes oo mitään mainittavaa kun mikään ei oo muuttunu :(

Mua harmitta kun ei nähdä poikaystäväni kanssa paljon yhtään enää. Kaikki on niin muuttunu tän mun ekan lukiovuoden aikana. Molemmilla oli kokoajan hirvee stressi koulusta, ja kauhee kiire muutenkin. Huomasin ettei tää suhde tuntunu enää samalta, mutta aattelin että kaikki muuttuu sitten viimestään kun on loma. Mutta mites kävikään? Ollaanko nukuttu ehkä yhesti vai kahesti yhessä, kun vuosi sitten oltiin kokoajan kiinni toisissamme. Ei tehä enää yhtään mitään, kun aikasemmin pyörittiin kokoajan meijän yhteisten kavereiden kanssa rannoilla ja kaupungilla. Kaikki on vaan kadonnu.
Ja se valittaa, kun mun kanssa ei oo mitään tekemistä, kun mä vaan löhöön sängyssä kokoajan. Oon yrittäny ehdottaa vaikka mitä pyöräretkee, kaupungille menoo, grillausiltaa kavereiden kanssa ja kaikkee, mutta herra ei pistä tikkuakaan ristiin minkään asian eteen. Huomiseksikin ehdotin, että mentäis yhessä kaupungille ja leffaan ja sit mentäis niille yöks, no joo ehkä vois mennä leffaan, mutta oon aika väsyny niin ehkä sun ei kannata tulla meille yöks... mutta silti äsken kun soitin sille niin se vietti velipuolensa kanssa hauskaa iltaa, sen kanssa se kyllä jaksaa viettää aikaa vaikka koko yön. Tuntuu niin turhalta ja ei-halutulta.

Haluaisin käpertyä sun kainaloosi, tuntea oloni turvallisekis ja rakastetuksi, olla tärkeä.

Saisinpa sut takaisin.

Mutta oon ilonen, koska pääsin hieman shoppaileen pari päivää sitten, ja värjäsin hiukseni tumman ruskeeks, aikasemmin ne oli sellaset punertavat niin ihan kivaa vaihtelua :)

aaa rakastan näitä kenkiä

Niin ja iloiseks tuun myös siitä kun täällä on jo muutama lukijakin :)
Piristää aina päivää kun tulee kirjoittelemaan tänne.

Luuseri

Olin torstaina kaverereideni kanssa pihalla, ja olen pyrkinyt siihen että silloin kun olen kavereiden kanssa niin en välitä mitä syön. Oon aika harvoin yhtään missään. No vedin sitten karkkia, sipsiä, limsaa, vähän lisää karkkia ja lopulta pizzan. Oli oikeesti hauskaa, kunnes sitten tulin kotio. Hyi sitä oloo!! Mua oksetti ja sattu mahaan. Tuntu kuin olisin vaan halunnu räjähtää kaiken ruuan pihalle. Otin sitten muutaman tabletin ummetuslääkettä... Tiedän ällöttävää, että vajoan näin alas. Oksentaminenkin kävi mielessä, mutta sitä en tee, en ikinä!! Olen aiemmin harrastanut "oksentelua". Koskaan en saanut kunnolla mitään pihalle, ja olo oli vain vielä kamalampi ,kun tunsin kuinka kaikki paska jäi siihen välille, ei tullut ylös eikä mennyt alas. Siksi en enää tee sitä. Jos ruuan on jo nielaissut niin se on myöhäistä sitten. En voi olla niin tyhmä, etten hallitse mitä syön.

En voi olla enää edes kavereideni kanssa sellainen normaali. Oon ihan eristäytyny jo muutenkin, ja nyt en voi olla edes niiden muutamien kavereideni kanssa, jotka vielä jaksavat pyytää ulos. Tai tottakai voin olla, mutta en voi olla ajattelematta mitä syön.

Olen yksin vankilassa, jonka itse olen itselleni pystyttänyt.

Paino tänään 53.7 kg.
Mä vaan junnaan paikoillani. En kestä jos tää paino ei ala laskeen.

Eilen 30 km pyörälenkki ja 5 juoksulenkki. Ei riitä. Ja taas kerran söin ihan liikaa, yli 2000 kaloria. Oksettavaa. Oon ällöttävä läski, joka ei ansaitse mitään.

LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI RUMA LÄSKI

Haluan olla kevyt

Lähteä lentoon

Leijua kauas pois

Tuntea keveyden

Haluan olla laiha

Sirot kädet

Ohuet jalat

Litteä vatsa

Haluan olla kaunis 

Haluan olla jotain

Haluan olla onnellinen

En halua sairastua

Olin tänään lääkärissä terveystarkastuksessa, kun oon lähdössä ens talvena vaihtoon ja täyttelen sellasia lappuja. Oli niin ahdistavaa. Siinä lapussa, jonka se lääkäri täytti, kysyttiin oonko ollut psykologilla tms koskaan ja hetken mietin päässä, mitä sanon, mitä oikeen sanon. Ja sitten paniikissa vastasin vaan, että en. Mä niin häpeen niitä aikoja kun viiltelin ja olin ihan kamala muutenkin. No mutta seuraava kysymys olikin sitten, mistä syystä oon viimeksi ollut lääkärissä: tikkien poisto. Sitten se lääkäri rupes lukeen vähän tarkemmin sitä, ja siellähän ne kaikki luki, viiltelyä, psykologillakäyntejä, ja voi luoja mua ei oo ikinä, ei ikinä, hävettäny ja ahdistanu niin paljoo. Pahinta oli kun valehtelin sille aluks. Sen lääkärin suhtautuminen muhun muuttu kyllä aivan heti, ja kai ihan syystäkin. Kumpa voisin palata takaisin ajassa ja muuttaa menneisyyttäni, tekisin kaiken toisin.

Mua harmittaa, kun tajusin, että ne virheet mitä oon tehny silloin murrosikäsenä, tulee vaikuttamaan mun koko loppuelämääni. Aina tulevaisuudessakin kun meen lääkäriin, ne kattoo mua oudosti. Varmasti toikin ajatteli, että voi luoja ei tollasta hullua voi mihinkään päästää.
En oo enää sellanen. Oon muuttunu ja kasvanu ihan hirveesti tän ekan lukiovuoden aikana, ja oon saanu mun poikaystävältä tukea pahaan oloon ja oon oppinu purkaan sitä terveemmällä tavalla. Haluan toteuttaa mun unelmani ja lähteä vaihtoon, oon niin pitkään odottanu sitä. Pelkään vaan mitä ne siellä ajattelee kun paperissa lukee noista mun ongelmista, ja luultavasti mikään perhe ei halua tällästä idioottia kotiinsa. Eihän ne sitä tiedä, että oon muuttunu.
Toivon niin kovasti, että kaikki menis hyvin, ja siitä tulis yks elämäni parahaimmista vuosista!

Se lääkäri kysy myös tästä mun painon putoamisesta, koska siinä lapussa kysyttiin kaikenlaisista taudeista ja sairauksista ja tottakai syömishäiriökin oli siinä listassa. Oletko tyytyväinen vartaloosi, syötkö kunnolla... Sanoin valehtelin, että oon vaan alkanu liikkuun vähän enemmän, ja oon ihan tyytyväinen itteeni, eikä mulla oo mitään ongelmaa. Sillä hetkellä tajusin, että en ikinä halua joutua mihinkään lääkäriin tai psykologille tän laihduttamisen takia. En halua sairastua anoreksiaan tai mihinkään muuhunkaan syömishäiriöön.

Miksen sitten vaan lopeta tätä pelleilyä? Miksen lopeta kaloreiden laskemista ja ruokapäiväkirjan pitämistä? Miksen vaan ottais rennosti ja unohtais juoksulenkkejä?
En enää pysty. Aamu alkaa vaa'alta, kirjotan kaikki päivän syömiseni ja kalorimäärät pieneen vihkoseen ylös, ja joka päivä on pakko harrastaa edes jotain liikuntaa. Välillä mietin onko tässä kyse enää pelkästään siitä, että haluan laihtua. Tästä on tullut joku ihme peli. Jos hallitsen mitä syön, hallitsen myös kaiken muun elämässäni. Kontrollin tunne on kuitenkin niin ihana, enkä halua päästä siitä eroon. Oon niin hukassa, mitä oikeen haluan elämältäni? Haluan olla laiha?

Mutta sen tiiän, etten aio antaa minkäänlaisten syömisongelmien pilata mun vaihtovuottani.

Kesän tavoitteita ja suunnitelmia

Paino juhannukseen mennessä: alle 52 kg
Loman lopussa: 50 kg tai mielellään alle

Yritän pitää tavoitteet jotenkin realistisina, koska ei oo mitään järkeä pyrkiä sellaseen, mitä ei pysty tavottaan. Tärkeintä on, että saan muutettua tottumuksia ja opin syömään entistä pienempiä annoksia, sekä jättämään herkut kokonaan pois. Liikuntaa pitää kans lisätä, entistä pidempiä juoksulenkkejä, ja enemmän pyöräilyä. Noihin tavoitteisiin mun on pakko päästä, koska ne on mahdollisia saavuttaa, ja onnistumiset motivoi mua kaikista parhaiten.
Haluan näyttää pienemmältä kun koulut alkaa. Olis ihanaa, jos joku huomais mun laihtuneen. Ja ois niin ihanaa, jos luut näkyis paremmin ja reidet pienenis kunnolla.

Tänä kesänä on luvassa mökkeilyä, risteily poikaystävän perheen kanssa ja heinäkuussa töitä. Tietenkin aion myös nähdä kavereita, shoppailla ja harrastaa paaaaljon liikuntaa :)

Kun vaan sais jostain kunnolla rahaa niin pääsis shoppaileen. Haluan uudet korkkarit, farkut, hameen, kaikkia ihania toppeja ja uudet bikinit. Se on vaan niin ihanaa kierrellä kaupungilla, hipelöidä kaikkia ihania vaatteita, sovittaa erilaisia yhdistelmiä, vinguttaa visaa ja lopulta raahautua bussiin jalat ihan väsyneinä, mutta kuitenkin niin onnellisena, kun on saanut kaikkea uutta. Ja seuraavana päivänä on kiva pistää uudet vaatteet päälle.

Tänään olin uimassa, 1 km, ja luvassa ois vielä 7 km juoksulenkki ja 20 km pyöräilylenkki :)