Oon niin pahoillani, kun vaan katosin mitään ilmoittamatta.
Kun paino alko nouseen niin ei kauheesti huvittanu kirjotella tännekään. En vaan millään enää onnistu, tuntuu että vaan syön ja syön, enkä saa sitä samaa motivaatiota enää. Tuntuu etten hallitse enää syömisiäni :( Olin pitkään kirjottamatta ruokapäiväkirjaakin ja oikeestaan se oli jossain määrin aika vapauttavaakin kun ei tarvinnut laskea jokaista kaloria. Mutta alotin sen sitten uudestaan, koska mun on oikeesti pakko ymmärtää kuinka paljon oikein syön.
Miks mulla on niin pakonomanen tarve laihtua? Nyt kun vihdoin oon hyväksyny tän asian (jossain määrin), että joo oon taas samassa lähtöpisteessä mistä lähdinkin, niin suoraan sanottuna, en mä ollu sen onnellisempi laihempanakaan. Silti se vaan houkuttaa. Tuntuis tyhmältä yhtäkkiä vaan lopettaa yrittäminen, lopettaa painon miettiminen. Ja iltasin kun meen nukkuun, niin unelmoin siitä kuinka laiha olisin, niin ei sellaisesta asiasta vaan voi luopua.
En tiedä saanko itseeni kirjoittelemaan tänne, koska mun elämä on tällä hetkellä niin täynnä kaikkee menoa koko ajan, mutta yritän. Ainakin viimeistään sitten kun saan painon putoamaan niin luultavasti innostun taas tänne kertoilemaan tuloksista.
Haluan olla laiha, pieni, hento, niin kevyt ja kaunis.
Anteeks, haluan nyt purkaa palan tästä paskasta, mikä tappaa mua sisältä päin.
En oikeesti enää jaksa. Oon ihan stressaantunut, vaikka nyt on loma. Ahdistaa kokoajan ja itken ihan hirveesti, varmaan tunnin välein. Kotona olo on ihan kamalaa, kaikki on vaan niin kuollutta. Jos joku avaa suunsa niin sieltä tulee aina jotain pahaa, tiuskimista, vittuilua, huutamista... Pikkuveljee ei paljon näy, se vaan luuhaa jossain kavereidensa kanssa. Tuntuu, että äiti ja iskä ei välitä paskan vertaa. Oon oikeesti sanonukki monta kertaa, että mulla on ihan hirveen paha olo, mutta ne ei reagoi siihen millään lailla. Täänänkin sanoin äitille, että alan oleen ihan hirveen stressaantunut taas (viimeks kun olin niin se päätty viiltelyyn ja lopulta sairaalaan) ja se oli vaan että yritä rentoutua. Mitä vittua, mun mielestä toi on jo aika selkee avunhuuto, vinkki että mulla on tosi paha olo. Auttakaa mua, olkaa mun tukena, rakastakaa mua, välittäkää musta, järjestäkää kaikkee kivaa yhdessäoloa. En mä ansaitse mitään.
Mun jalassa on nyt pienet naarmut. Mä oon niin monesti luvannut poikaystävälle, että se on loppu en tee sitä enää, ja olin niin pitkään vahva ton asian kanssa. Mutta ei kyllä suoraan sanottuna edes kaduta. Jotenkin se vaan helpottaa ihanasti hetken. Huomenna varmaan sitten jo kaduttaakin ja vihaan itseeni entistä enemmän.
Ei kai se oo mikään ihme, että läskit ei lähe kun keho kärsii stressistä. Ahdistaa. Itkettää. Vihaan mun kehoa enemmän kuin koskaan. Mikään muu ei auta kun kunnon painon pudotus, laihtuminen.
vitunpaskasaatananluuseriepäonnistujaläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskirumaläski
Vituttaa tällänen itsesäälissä rypeminen. Huomenna en syö.
Tuntuu vähän siltä kuin pitäis alottaa koko laihduttaminen alusta. Taas löytää se kuri ja luottaa siihen, että pärjään ilman sitä leivän palaa, ilman sitä välipalaa ilman niitä herkkuja, ilman tätä kaikkee paskaa, ilman ruokaa. Ällöttävää tuntuu niin hirveen läskiltä ja lihavalta, painoa en ole vieläkään uskaltanut mitata, ahdistaa liikaa. Haluan ensin tuntea onnistuvani syömisissä ja liikkumisessa, haluan edes kaksi onnistunutta päivää, sitten vasta uskallan katsoa numeron, joka määrittää mielialani ja itsetuntoni. Yksi numero kertoo olenko ruma vai ihan helvetin ruma, olenko pelkkä huono epäonnistuja, vai täysin surkeapaskaluuseri. Tiedän, että numero, joka saisi minut hymyilemään edes hetken, ei ilmesty vaa'an ruudulle vielä pitkään aikaan.
Tänään oon epäonnistunut. En pahasti.
Olin töissä ja en oo ehtiny kunnolla liikkua (onneks siellä tulee kuitenkin seisoskelua ja kävelyä jonkin verran), koirien kanssa kävin 2 km kävelylenkillä, mutta siihen se sitten jäikin. Aattelin tehä nyt vielä kuntopiirin ennen ku meen nukkumaan, mutta ei siinä kyllä mulla ainakaan kauheesti kulu kaloreita. Harmittaa ku saankin pyörän vasta viikonloppuna. Ei perse oikeesti, tarviin jotain muuta liikuntaa kun lenkkeily, tarviin tekemistä.
Mun pitäis kyllä lukee yhtä koulukirjaa kun käyn sen kurssin itsenäisesti. Mulla on ollu koko kesä aikaa, mutta joo hyvin oon taas hoitanu. Jotenkin istuminen ja lukeminen... ei siinä kuluta kaloreita.
Jossain postauksessa laitoin tavoitteeks, että alle 50 kg kun koulut alkaa. Jos pääsen siihen tavoitteeseen, niin menen peilin eteen ja sanon itteleni oon laiha, oon kaunis, oon vihdoin onnistunut. Lupaan sanoa myöskin poikaystävälleni, että pidän mun vartalosta. Lupaan. Ja ostan uudet juoksuhousut!
Yksi viiva. Thank god en oo raskaana. Panikoin turhaan. Oikeesti en osaa ees kuvailla sitä tunnetta kun kaikki se pelko katos mun sisältä. Huh huh :)
Eilinen postaus oli vähän sekava, joten yritän nyt petrata. Poikaystävä lähti siis armeijaan, ja kauhee ikävä kokoajan. Me soitellaan yleensä niin paljon ja nyt ei sitten voidakkaan, ja nähdään vaan silloin kun se tulee lomille. Onneks niillä on kuitenkin melkein joka viikonloppu lomaa :) Olin eilen kattomassa sitä siellä ja se kuri on kyllä kova. Kasvaapahan ainakin miehiks siellä. Oli vaan vaikee lähtee sieltä, antaa viimenen pusu, ja mietin siinä kuinka vaikeeta se on sitten kun lähen sinne vaihtoon. Toisaalta tässä pikkuhiljaa oppii oleen erossa ja ehkä se ei sitten tunnu enää ihan niin hirveeltä olla erossa sitten kun mun lähtö koittaa.
Laihduttamisesta sen verran, että vituiks on menny. Aivan täysin. En oo uskaltanu käydä vaa´alla pariin päivään. Yhtenä aamuna paino oli noussu 3 kiloo, itkin, ahdistuin ja voin sanoo, että olin sitten niin lähellä ratketa viiltelemään. Pitäis saada nyt sellanen kunnon isku, että saisin kalorit alas!
Tällä viikolla mun pitäis saada pyörä huollosta, sitten alkaa läski lätistä. Tavoitteena olis 40 km lenkki. Jos saan jostain rahaa niin aattelin ostaa salikortin, vaikken siellä kauheesti tykkää käydäkään. Jotenkin toi pelkkä juokseminen ei auta. Jalat väsyy enkä pysty joka päivä meneen täysillä. Uimahalli on kiinni nyt kesällä, hööh.
Kohta alkaa myöskin uusi ruokapäiväkirja, joten ehkä siitäkin sais motia.
Laihuus
Tätä mä haluan
Tähän mä tähtään
Tän mä vielä saavutan
Laiha
Täydellinen
Kaunis
Tätä mä haluan enemmän kuin mitään muuta
En halua olla itsekäs, en halua tehdä pahaa mieltä äitille kieltäytymällä ruuasta, mutta kai mullakin on oikeus olla laiha, kaunis, onnellinen. Se musta tulee vielä. Tästä se lähtee taas. Tällä kertaa en luovuta! Oon vahva.
En oo kirjoitellu vähään aikaan, en oo saanu mitään tekstiä aikaseks, en oo vaan pystynyt. Ahdistus mun sisällä vaan kasvaa ja kasvaa, enkä pysty hoitaan mitään asioita. Niin ja kulta lähti armeijaan :(
Äiti on jotenkin niin omissa maailmoissaan kokoajan. Siihen ei saa mitään yhteyttä, se puhelee vaan meidän koirille ja touhuaa niiden kanssa. Se ei oikein puhu mulle mitään paitsi ehkä sillon kun mä kysyn jotain. Mitä jos se ei vaan enää jaksa. Jotenkin äiti on aina kuitenkin ollut sellanen tukipilari, se on pitänyt perheen kasassa, mutta tää vuosi on ollut niin rankka meillä kotona, että ehkä se on vaan niin lopussa. Onhan äiditkin vaan ihmisiä.
Ja mun pikkuveli, sain kuulla että se polttaa pilvee ja on kai menny kokeileen jotai muitakin aineita. Sain joskus loppu talvesta tietää mun kaverin kautta, että se oli kokeillu pilvee. Lupasin olla kertomatta porukoille, mutta sillä ehdolla, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. No ei sitten näköjään ollut. En vaan haluais porukoille lisää huolta. Mitä sille voi edes tehdä, kun ei mun veli usko mitään... Pelkään, että sille tapahtuu jotain. Se on vasta 15, ihan kakara ja koko elämä edessä.
Sitten asiaan, jonka takia oon itkenyt monena iltana. Pari viikkoo sitten unohdin ottaa pillerin, ohjeissa sanottiin, että silloin pitää silleen jättää menkat väliin ja jatkaa suoraan seuraavaan laattaan ja näin ehkäsyteho säilyy. No unohdinpa ostaa sen uuden laatan ja pilleri unohtu taas, tai jouduin ottaan seuraavana päivänä 2 pilleriä kerralla. Periaatteessa on niin pieni riski, että olisin tullut raskaaks, koska viime kerrasta oli kuitenkin vähän aikaa... mutta ei kuiteskaan tarpeeks kauaa. Ja mun poikaystävä sai oikein kunnolla lietsottua paniikkia. Mitä jos, mitä jos...
Mitä jos olisin raskaana, en pystyis pitään sitä lasta. Oon vielä ite ihan lapsi ja mulla on koko elämä elämättä. Vaihtovuosi, lukio, täysi-ikäisyys, kaikkee mahdollista. En kestäis kuinka kaikki puhuis selän takana, kauhistelis ja ihmettelis, vanhemmat pettyis, isovanhemmat järkyttyis. En kestäis sitä painetta. Lihoisin. Mun pitäis tappaa se, oma lapsi, mun pitäis tehdä abortti. Mutta mun poikaystävä ei ikinä, EI IKINÄ suostuis siihen, ja joutuisin kantaan hirveetä syyllisyyttä sisälläni ilman minkäänlaista tukea. Luultavasti mun poikaystävä syyttäis mua sen lapsen tappamisesta. Musta tuntuu, että see ei ymmärrä, mitä se on ottaa vastuu toisesta ihmisestä. Ei se oo mitään kotileikkiä, se pilais meidän molempien elämän.
Mutta silti, mitä jos mun mahassa kasvaa pieni viaton vauva, joka haluaa tulla rakastetuks ja joka haluaa saada mahdollisuuden elämään, ja sit se tapettais, maailman kaunein olento.
Törmäsin joskus tälläseen videoon...
Sinulla on kaunis hymy, äiti
Äiti, rakastan sinua
Minua pelottaa
Mitä he tekevät minulle! Se sattuu
Äiti auta minua
Etkö rakasta minua enää
Rakastan sinua koko sydämmelläni
Miksi et rakasta minua enää
Mitä tein väärin
Äiti haluan elää
Äiti rakastan sinua
Kuulen noi lauseet päässäni aina, kun mietin mitä jos mun mahassa kasvaakin uusi elämä.
Mun poikaystävä olis ehkä rakastava isä, mutta mä en pystyis siihen.
Käyn ostamassa sen testin heti kun pystyn Toivon, rukoilen, että kaikki on hyvin, että en olis raskaana.
Ja anteeks nyt kun oon harhautunut taas kerran aiheesta. Tän blogin pitäis kertoo mun laihduttamisesta, mutta en oo pystyny keskittyyn siihen. Oon syöny ihan liikaa, oon lihonu, vihaan itteeni, vihaan mun kehoa, oon huono ja epäonnistunut kaikessa.
Maiseman vaihdos teki toisaalta ihan hyvää, ja varsinkin aluksi oli aivan ihanaa laivalla. Poikaystävän perheen ruokatottumukset on vaan aivan erilaiset kuin mulla. Siis sellaset täydelliset, syödään 5 kertaa päivässä terveellisesti, eikä napostella yhtään mitään. Miks sit valitan? Ne katseli kaikkia ruokalistoja pitkään ja seisovassa pöydässä kierteli ensin ja sitten vasta otti syötävää. Jokaisesta suupalasta nautitaan ja kaikki syödään niin hitaasti, ja ruuasta puhutaan ja puhutaan ja puhutaan ihan kokoajan. Sehän on vaan oikeesti hyvä, niin normaalit ihmiset tekee, ja niin elämästä ja ruuasta nautitaan. En tiiä, mut mua vaan rupes ahdistaan. Tunsin itteni jotenkin huonoksi ihmiseks, läskiks joka vaan ahmii kaiken eikä maistele sen kummemmin. Tätä asiaa en oikeesti osaa selittää edes itteleni, vaikka kuinka yritän. Niillä on omat syynsä syödä terveellisesti ja säännöllisesti, enkä sais valittaa, oli se niin hieno reissu kuitenkin. Mutta miks en vois olla semmonen, että söisin aina niin pieniä annoksia ja salaattia ja tämmöstä. Pelkään, että jos yhtäkkiä alan syömään sillälailla, niin ne ihmettelee. En uskalla syödä niitä vähempää, mutta en todellakaan halua syödä yhtään enempääkään, ja vitsi kun ahdisti. Yksikin ilta... en pysty edes kertoon siitä. Jotenkin se pääty siihen, että söin pitsan ja pidättelin itkua, sitä ahdistuksen määrää en pysty edes kuvailemaan.
Ja laivalla olisin halunnut ostaa jonkun karkki jutun, mutta kun yleensä karkin syönti tarkottaa sitä, että ollaan nälissään sitten loppupäivä ja siellä ei ollut sitä mahdollisuutta. Tunsin itteni niin paskaks niiden seurassa. :(
Mun poikaystävän äiti kuitenkin halusi vaan järjestää kivan reissun, ja kun ne on kokoajan niin kilttejä mulle, tuntuu pahalta kirjottaa tänne, että ahdistuin niiden seurassa, kun ei ne sitä haluais. Ja kannellakin kiva ottaa aurinkoo kun yks on litteä vatsa paljaana siinä ja niin täydellinen kroppa. Tajusin, että en todellakaan voi esiintyä ilman paitaa missään.
Tajusin myös, että normaali syöminen on niin kaukana mun elämästä, että en edes muista millaista se on. Mä paastoon ja ahmin, paastoon ja ahmin... Tuolla söin normaalisti oikeeta ruokaa 5 kertaa päivässä, en ahminut. Lämmintä kevyttä terveellistä ruokaa, ja oikeesti aina ennen kun söin mulla oli kunnon nälkä, vaikka syötiinkin niin useasti. En ymmärrä.
Välillä mun päähän tunkeutuu ajatus, luovuta jo. Miksen vaan alkais syömään normaalisti ja terveellisesti, miksen vaan hyväksyis itseäni tällaisenä. Joskus katson peiliin ja pidän näkemästäni, mutta sitten herään ja tajuan kuinka ruma olen. Ällöttävää miten saatoinkaan ajatella niin. Kamppailen itseäni vastaan. Toinen puoli sanoo, lopeta pelleily ja ala nauttia elämästä, sulla on hyvä vartalo, olisit tyytyväinen. Toinen taas huutaa päälle vitun ruma läski sun on pakko laihtua, et ole minkään arvoinen noin lihavana, et ansaitse onnea noin isokokosena, vain laihuus voi tehdä susta onnellisen.
Miks laihuus on oikeesti niin kaunista, miksi?
Sellaiset itsevarmat kurvikkaat naiset on oikeesti kauniita, miksi niitä ei ihannoida samallatavalla kuin laihuutta? Miksi h&m:n mainoksissa keikestelevillä malleilla ei ole tissejä eikä muotoja?
Mitä jos alkaisin vain rakastamaan itseäni ja kehoani, sitä mitä mulla on. Isot reidet, isot tissit, iso pehva, kurveja. Mitä vikaa niissä on, oon kuitenkin nainen.
Mutta ei en ikinä uskaltaisi, en todellakaan uskaltaisi luopua tästä. Pienestä maailmastani, jossa haluan olla niin kevyt, että lähden lentoon, niin laiha, ettei kukaan pystyisi satuttamaan, niin kaunis ja siro. En pystyisi luopumaan kaloripäiväkirjastani, jolle olen vannonut uskollisuuttani, en tavoitteistani joita kohti kuljen päättäväisesti. Pieni oma unelmani joka vielä toteutuu, laihuus, en aijo jättää sua <3
