Yksi viiva. Thank god en oo raskaana. Panikoin turhaan. Oikeesti en osaa ees kuvailla sitä tunnetta kun kaikki se pelko katos mun sisältä. Huh huh :)
Eilinen postaus oli vähän sekava, joten yritän nyt petrata. Poikaystävä lähti siis armeijaan, ja kauhee ikävä kokoajan. Me soitellaan yleensä niin paljon ja nyt ei sitten voidakkaan, ja nähdään vaan silloin kun se tulee lomille. Onneks niillä on kuitenkin melkein joka viikonloppu lomaa :) Olin eilen kattomassa sitä siellä ja se kuri on kyllä kova. Kasvaapahan ainakin miehiks siellä. Oli vaan vaikee lähtee sieltä, antaa viimenen pusu, ja mietin siinä kuinka vaikeeta se on sitten kun lähen sinne vaihtoon. Toisaalta tässä pikkuhiljaa oppii oleen erossa ja ehkä se ei sitten tunnu enää ihan niin hirveeltä olla erossa sitten kun mun lähtö koittaa.
Laihduttamisesta sen verran, että vituiks on menny. Aivan täysin. En oo uskaltanu käydä vaa´alla pariin päivään. Yhtenä aamuna paino oli noussu 3 kiloo, itkin, ahdistuin ja voin sanoo, että olin sitten niin lähellä ratketa viiltelemään. Pitäis saada nyt sellanen kunnon isku, että saisin kalorit alas!
Tällä viikolla mun pitäis saada pyörä huollosta, sitten alkaa läski lätistä. Tavoitteena olis 40 km lenkki. Jos saan jostain rahaa niin aattelin ostaa salikortin, vaikken siellä kauheesti tykkää käydäkään. Jotenkin toi pelkkä juokseminen ei auta. Jalat väsyy enkä pysty joka päivä meneen täysillä. Uimahalli on kiinni nyt kesällä, hööh.
Kohta alkaa myöskin uusi ruokapäiväkirja, joten ehkä siitäkin sais motia.
Laihuus
Tätä mä haluan
Tähän mä tähtään
Tän mä vielä saavutan
Laiha
Täydellinen
Kaunis
Tätä mä haluan enemmän kuin mitään muuta
En halua olla itsekäs, en halua tehdä pahaa mieltä äitille kieltäytymällä ruuasta, mutta kai mullakin on oikeus olla laiha, kaunis, onnellinen. Se musta tulee vielä. Tästä se lähtee taas. Tällä kertaa en luovuta! Oon vahva.
En oo kirjoitellu vähään aikaan, en oo saanu mitään tekstiä aikaseks, en oo vaan pystynyt. Ahdistus mun sisällä vaan kasvaa ja kasvaa, enkä pysty hoitaan mitään asioita. Niin ja kulta lähti armeijaan :(
Äiti on jotenkin niin omissa maailmoissaan kokoajan. Siihen ei saa mitään yhteyttä, se puhelee vaan meidän koirille ja touhuaa niiden kanssa. Se ei oikein puhu mulle mitään paitsi ehkä sillon kun mä kysyn jotain. Mitä jos se ei vaan enää jaksa. Jotenkin äiti on aina kuitenkin ollut sellanen tukipilari, se on pitänyt perheen kasassa, mutta tää vuosi on ollut niin rankka meillä kotona, että ehkä se on vaan niin lopussa. Onhan äiditkin vaan ihmisiä.
Ja mun pikkuveli, sain kuulla että se polttaa pilvee ja on kai menny kokeileen jotai muitakin aineita. Sain joskus loppu talvesta tietää mun kaverin kautta, että se oli kokeillu pilvee. Lupasin olla kertomatta porukoille, mutta sillä ehdolla, että se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. No ei sitten näköjään ollut. En vaan haluais porukoille lisää huolta. Mitä sille voi edes tehdä, kun ei mun veli usko mitään... Pelkään, että sille tapahtuu jotain. Se on vasta 15, ihan kakara ja koko elämä edessä.
Sitten asiaan, jonka takia oon itkenyt monena iltana. Pari viikkoo sitten unohdin ottaa pillerin, ohjeissa sanottiin, että silloin pitää silleen jättää menkat väliin ja jatkaa suoraan seuraavaan laattaan ja näin ehkäsyteho säilyy. No unohdinpa ostaa sen uuden laatan ja pilleri unohtu taas, tai jouduin ottaan seuraavana päivänä 2 pilleriä kerralla. Periaatteessa on niin pieni riski, että olisin tullut raskaaks, koska viime kerrasta oli kuitenkin vähän aikaa... mutta ei kuiteskaan tarpeeks kauaa. Ja mun poikaystävä sai oikein kunnolla lietsottua paniikkia. Mitä jos, mitä jos...
Mitä jos olisin raskaana, en pystyis pitään sitä lasta. Oon vielä ite ihan lapsi ja mulla on koko elämä elämättä. Vaihtovuosi, lukio, täysi-ikäisyys, kaikkee mahdollista. En kestäis kuinka kaikki puhuis selän takana, kauhistelis ja ihmettelis, vanhemmat pettyis, isovanhemmat järkyttyis. En kestäis sitä painetta. Lihoisin. Mun pitäis tappaa se, oma lapsi, mun pitäis tehdä abortti. Mutta mun poikaystävä ei ikinä, EI IKINÄ suostuis siihen, ja joutuisin kantaan hirveetä syyllisyyttä sisälläni ilman minkäänlaista tukea. Luultavasti mun poikaystävä syyttäis mua sen lapsen tappamisesta. Musta tuntuu, että see ei ymmärrä, mitä se on ottaa vastuu toisesta ihmisestä. Ei se oo mitään kotileikkiä, se pilais meidän molempien elämän.
Mutta silti, mitä jos mun mahassa kasvaa pieni viaton vauva, joka haluaa tulla rakastetuks ja joka haluaa saada mahdollisuuden elämään, ja sit se tapettais, maailman kaunein olento.
Törmäsin joskus tälläseen videoon...
Sinulla on kaunis hymy, äiti
Äiti, rakastan sinua
Minua pelottaa
Mitä he tekevät minulle! Se sattuu
Äiti auta minua
Etkö rakasta minua enää
Rakastan sinua koko sydämmelläni
Miksi et rakasta minua enää
Mitä tein väärin
Äiti haluan elää
Äiti rakastan sinua
Kuulen noi lauseet päässäni aina, kun mietin mitä jos mun mahassa kasvaakin uusi elämä.
Mun poikaystävä olis ehkä rakastava isä, mutta mä en pystyis siihen.
Käyn ostamassa sen testin heti kun pystyn Toivon, rukoilen, että kaikki on hyvin, että en olis raskaana.
Ja anteeks nyt kun oon harhautunut taas kerran aiheesta. Tän blogin pitäis kertoo mun laihduttamisesta, mutta en oo pystyny keskittyyn siihen. Oon syöny ihan liikaa, oon lihonu, vihaan itteeni, vihaan mun kehoa, oon huono ja epäonnistunut kaikessa.
Oon itkenyt, oon ollut niin ahdistunu, että välillä mietin voiko tähän kuolla. En oo pystynyt edes tuleen kirjottamaan tänne, oon niin epäonnistunut, niin huono ja niin lopussa.
Vihaan itteeni. Vihaan kaikkee mun kehossa. En halua olla näin läski. En halua elää näin.
Oon syönyt tänään
3 leipää, joissa juustoa ja kurkkua
maustamatontajogurttia, mysliä ja viinimarjoja
digestivekeksi
makaroonilaatikkoa, ketsuppia (yök yök yök)
ruisleipä
4 viinirypälettä
3 karkkia
Ja kello on vasta puoli 5
Eieieieieieieiiii. En syö tänään enää YHTÄÄN MITÄÄN ja se on lupaus, ja lupauksista pidetään kiinni, jos haluaa laihtua.
Alkuviikosta mulla oli ihan hauskaa, näin aika paljon kavereita ja oli kivaa. Mun on vaan pitäny jo pitkään tehdä yks tärkee juttu Se olis pitänyt palauttaa eilen, mutta en oo vieläkään saanut sitä valmiiksi. Oon pyytänyt äitiltä apua, mutta se vaan huutaa ja puhuu niin ilkeesti, ja kun mä itken niin se huutaa siitäkin. Ei susta oo mihinkään.
Mun on pakko saada se tänään valmiiksi, koska huomenna lähetään poikaystävän perheen kanssa risteilylle. Sekin ahdistaa. Sen sisko on niin täydellinen, ja mä oon pelkkä ällöttävä läski luuseri. Vihaan itteeni ehkä eniten silloin kun oon poikaystäväni perheen seurassa. Se on ihan kamalaa, kun asia on niin. Musta tuntuu, että ne ajattelee kokoajan kuinka läski oon, kuinka kamala ihminen ja tyttöystävä oon. Ehkä musta vaan tuntuu siltä. Ne on aina tosi kilttejä mulle, mutta tiedän, että ne ei näytä sitä mitä ne oikeesti ajattelee musta. Mun on vaikee olla sellasten ihmisten kanssa. En tiedä ajatteleeko ne musta oikeesti hyvää vai pahaa. Esittääkö ne.
Ja sen sisko on itse täydellisyys. Kaikille niin kiltti ja ihana, täydellinen vartalo ja täydellinen muutenkin. Poikaystäväni kohtelee sitä niin hyvin. Ei se ikinä sanois niin kamalia asioita suuttuessaan sen siskolle kuin mulle. En ikinä haluais mitään pahaa poikaystäväni siskolle, en todellakaan, en vaan haluais olla itse näin huono. Oon kateellinen vaikken sais olla, ja se ahdistaa. Oon vihanen itselleni.
Mutta nyt lenkille, jos vaikka saisi tän ällöttävän olonkin pois :)
Tänään uintia 2 km, ja juoksulenkki 7 km. Mun piti mennä pyöräileenkin, mutta rengas oli rikki :(
Syömisetkin on ollut ihan siedettäviä, kuitenkin sen verran suuri kalorimäärä etten kehtaa sitä tänne edes laittaa.
En kuitenkaan voi olla millään tavalla tyytyväinen koska oon viimeset 3 päivää mässäilly niin paljon etten ole edes ruokapäiväkirjaa pitäny, enkä todellakaan oo uskaltautunut vaa'alle. Ahdistaa, ja itseinho vaan kasvaa ja kasvaa.
Niin olin siis perjantaina poikaystäväni kanssa leffassa, lauantaina kavereideni kanssa ja sunnuntaina näin yhtä mun tosi vanhaa kaveria. Vähän vaikee siinä yrittää laskee kaloreita. Ja niin kuin jo aikaisemmassakin postauksessa sanoin, mun on vaikee olla mun kavereiden kanssa kun aina me syödään. Jotenkin vedän siinä porukassa sellasta "roolia", esitän että oon normaali itsevarma tyttönen, vaikka oon ihan muuta. Sitten siinä porukassa on yks sellanen tyttö, joka laskee aina kaloreita ja kertoo kuinka paljon on liikkunut sinä päivänä, sillä on varmaankin vähän samanlaisia ongelmia kuin mulla. No mä sitten kuitenkin oon aina silleen, miks nyt jotain kaloreitra pitäis laskee. Välillä jopa nautin siitä, lapan sipsiä ja mässyä kurkusta alas, ja esitän etten välitä vaikka niissä ois kuinka paljon kaloreita. Mua jonkin verran houkuttaa sellanen ajatus, että olisin jonain päivänä tosi laiha, mutta silti söisin muiden seurassa hirveesti, ja sitten ne kateellisena ihmettelis miten pysyn niin laihana. Mutta pah, en ansaitse syödä.
Vietän aina joka vuosi juhannuksen mökillä. Siellä on kaikkia sukulaisia ja monia niistä nään vaan silloin juhannuksena kun meen sinne. Ja joka ikinen vuosi mietin, että ens vuonna haluan olla laihempi, haluan että ne kysyy oonko mää laihtunu.
Toisaalta sinne mökille on kauheen kiva lähtee, mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan. En edes uskalla ajatella sitä ruokamäärää. En halua syödä, en halua lihoa, mutta toisaalta en halua pahoittaa kenenkään mieltä, enkä halua että kukaan ihmettelee. Tänä juhannuksena mun poikaystäväkin tulee sinne, ja aika jännää kun se näkee kaikkia mun sukulaisia. Ja jotenkin tuntuu kauheen aikuiselta kun on poikaystävä jonka vieressä nukkua ja jota esitellä kaikille :)
Toivon vaan että saan pidettyä itteni kurissa enkä ahmis. Mun pitää haluta niin paljon olla laiha, etten sorru. Mun pitää olla vahva.
Toi on niin totta.
Mitä järkee syödä suklaapala kun se on hetken päästä jo nielaistu ja se sulaa mahassa ja muuttuu läskiks. Vaikka se maku onkin aivan ihana, niin se on vaan hetkellistä, kun taas laihasta vartalosta voi nauttia kokoajan. Tää pitäis vaan muistaa sillonkin kun on ottamassa sitä suklaapalasta.
Teen mitä tahansa, MITÄ TAHANSA, että musta tulee laiha. Kaikista laihin.
Tää viikko on kulunu pienoisen ahdistuksen merkeissä. Avaan aamulla silmäni ja ensimmäinen ajatus on voi kumpa olisin vaan nukkunu pois, en oikeesti jaksanousta ylös, en jaksa hengittää, en jaksa olla olemassa.
Painosta ja syömisestä en jaksa mainita mitään, ahdistaa liikaa, ja eipä tässä edes oo mitään mainittavaa kun mikään ei oo muuttunu :(
Mua harmitta kun ei nähdä poikaystäväni kanssa paljon yhtään enää. Kaikki on niin muuttunu tän mun ekan lukiovuoden aikana. Molemmilla oli kokoajan hirvee stressi koulusta, ja kauhee kiire muutenkin. Huomasin ettei tää suhde tuntunu enää samalta, mutta aattelin että kaikki muuttuu sitten viimestään kun on loma. Mutta mites kävikään? Ollaanko nukuttu ehkä yhesti vai kahesti yhessä, kun vuosi sitten oltiin kokoajan kiinni toisissamme. Ei tehä enää yhtään mitään, kun aikasemmin pyörittiin kokoajan meijän yhteisten kavereiden kanssa rannoilla ja kaupungilla. Kaikki on vaan kadonnu.
Ja se valittaa, kun mun kanssa ei oo mitään tekemistä, kun mä vaan löhöön sängyssä kokoajan. Oon yrittäny ehdottaa vaikka mitä pyöräretkee, kaupungille menoo, grillausiltaa kavereiden kanssa ja kaikkee, mutta herra ei pistä tikkuakaan ristiin minkään asian eteen. Huomiseksikin ehdotin, että mentäis yhessä kaupungille ja leffaan ja sit mentäis niille yöks, no joo ehkä vois mennä leffaan, mutta oon aika väsyny niin ehkä sun ei kannata tulla meille yöks... mutta silti äsken kun soitin sille niin se vietti velipuolensa kanssa hauskaa iltaa, sen kanssa se kyllä jaksaa viettää aikaa vaikka koko yön. Tuntuu niin turhalta ja ei-halutulta.
Haluaisin käpertyä sun kainaloosi, tuntea oloni turvallisekis ja rakastetuksi, olla tärkeä.
Saisinpa sut takaisin.
Mutta oon ilonen, koska pääsin hieman shoppaileen pari päivää sitten, ja värjäsin hiukseni tumman ruskeeks, aikasemmin ne oli sellaset punertavat niin ihan kivaa vaihtelua :)
aaa rakastan näitä kenkiä
Niin ja iloiseks tuun myös siitä kun täällä on jo muutama lukijakin :)
Piristää aina päivää kun tulee kirjoittelemaan tänne.
Poikaystäväni juhlat meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Siellä oli paljon rennompi tunnelma mitä odotin ja stressasin ihan turhaan. Tuntu niin ihanalta antaa pusu komeelle ylioppilaalle, ja tuntu ihanalta istua kullan vieressä kun tunnen itteni sen rinnalla niin pieneks ja hennoks. Olin myös onnellinen, koska se tykkäs ihan hirveesti mun antamasta lahjasta, ja kaveritkin oli kehunu sitä. Mietin ihan hirveen pitkään mitä ostaisin ja säästin rahaa, joten tuntu kivalta onnistua.
Voisin tässä kertoa vähän enemmänkin poikaystävästäni ja meidän suhteesta. Kultani keho on mielestäni aivan täydellinen. Mies on pitkä ja levee harteinen, urheilullinen ja lihaksikas. Luonteeltaankin se on aikas unelma, sellanen romanttinen ja fiksu. Tärkeintä on kuitenkin, että tunnen itseni rakastetuks ja tärkeeks mieheni kanssa, ja rakastan sitä niin paljon, etten vois ikinä kuvitella elämää ilman meitä.
Sitten tänään oltiin meillä, ja oli kyllä aivan ihanaa. Suhteemme varjopuoli onkin ne huonot päivät, joita tulee eteen joskus vähän liiankin usein. Olemme todella läheisiä ja tiedämme toisistamme oikeastaan kaiken, niin vahvuudet kuin heikkoudetkin, joten toista on aivan älyttömän helppo satuttaa kiukuspäissään. Poikaystäväni huonoja puolia ovat, kun se tulee niin helposti mustasukkaseks, ja välillä sillä on kauhee tarve hallita mua. Ehkä sen vois tulkita välittämiseksikin, mutta tälläsistä asioista meille tulee helposti riitaa. Lisäksi mies on kauheen hyvä väittämään vastaan ja jyräämään muut, joten usein jään riidoissa kakkoseks. Muutaman kerran on tullut niin iso riita, että poikaystäväni on sanonut jotain todella kamalaa, ja itsetuntoni on romahtanut kerralla aivan pohjalle. Sen jälkeen olen monena iltana itkenyt itseni uneen ja tuntenut muutenkin aivan hirveää ahdistusta, vaikka poikaystäväni onkin pyydellyt kyynel valuen anteeksi. Vain aika auttaa silloin, ja lopulta pystyn tajuamaan, ettei se oikeesti tarkottanut sanojaan.
Tän päivän kaltasia päiviä pitäis olla enemmän <3
Olemme molemmat aika hankalia ihmisiä, ja molemmilla on ollut rankkaa. Ei ihan samallatavalla rankkaa, mutta kuitenkin. Poikaystävälläni on suuri tarve pärjätä kaikessa, olla paras joka asiassa. Luulen, että se johtuu ala-asteella koetusta koulukiusaamisesta. Sellainen jättää ihmiseen arvet, ja eikä kultanikaan itsetunto ei ole mistään parhaimmasta päästä, vaikkakaan sitä ei helposti huomaa. Poikaystävälläni on tapana liioitella jo valmiiksi hyviä suorituksia, ja sen itsetunto on tosi sidoksissa niihin.
Kumpa vain ymmärtäisit, että oot täydellinen sellaisena kuin oot. Rakastan sua.
Eilen onnistuin olemaan loppu päivän syömättä ja kalorit jäi alle tuhannen, oon tyytyväinen. Tässä päivässä ei sitten paljon hurraamista ookkaan...
Huomenna poikaystävän ylppärit. Ahdistaa. Siellä on ihan hirveesti ihmisiä, ja mulla on kaikki läskit paljastava vartalonmyötänen mekko. Se on ihanan värinen ja mallinen, mutta mun päällä kaikki vaan näyttää niin rumalta. Ja voin jo niin kuvitella kuinka kaikki tuijottaa, kuinka kaikki on kauniimpia ja hoikkia ja täydellisiä, varsinkin sen sisko. Se on niin kaunis ja luonteeltaan ihana ja kiltti. Ja mä oon taas se huonompi, turha, ruma, läski. Kaikille tulee vaan hyvä mieli kun ne tuntee ittensä paremmaks ja kauniimmaks.
Ja sitten vielä se ruokamäärä. En halua syödä. Inhoon syödä kun on ihmisiä ympärillä, inhoon sitä kun pitää miettiä ahdistukseen asti kuinka paljon lautaselle ottaa. Jos otan vain vähän, kaikki ihmettelee, miks tollanen läski ei syö, kun siitä näkee, että se syö muutenkin, ja jos otan enemmän mua ahdistaa ja varsinkin sitten jos huomaan jonkun muun ottaneen vähemmän ruokaa.
Mun poikaystävän perhe ja sukulaiset on kyllä oikeesti tosi mukavia, ne hymyilee ja puhuu musta kivasti ja yrittää jutella, vaikkei musta varmaan paljon irti saa. En vaan usko ihmisiä, en luota niihin. Vaikka joku kehuis mua ja sanois kauniiks, niin aattelen vaan että se valehtelee, ja ajattelee oikeesti ihan muuta. Otan monet kommentit vittuiluna.
Mun pitäis olla kuin nukke, että olisin sulle täydellinen.
Ja joo mun ei ehkä pitäis miettiä mitä muut musta ajattelee, koska oon niin vainoharhanen ja tuun hulluks tätä menoo.
Paino heiluu tällä hetkellä 53 ja 54 välillä, mutta ruksi tulee vasta sitten kun se heiluu enemmänkin 53 ja 52 välillä :)
