Oon miettiny kuolemaa. Oon kaks kertaa ollut oikeesti aika lähellä päättää elämäni. Eka kerta tapahtu silloin kun vielä viiltelin. En osannut purkaa tunteitani, tunsin hirveen pahaa oloa, mutta en osannu tkäsitellä sitä millään tavalla. Toimin paljolti tunteideni perusteella, ja järki oli kadonnut johonkin kauas pois. En osannut ajatella asioiden seurauksia, niin kuin aikuinen osaisi.
Siitä on jo reilu vuosi aikaa. Porukat ei ollut kotona ja olin suunnitellut kivan illan mulle ja poikaystävälleni. Leffa, ruokaa ja sauna. Sitten meillä tuli riitaa jostain pikkuasiasta, ja se riita jotenkin paisu kunnes huudettiin vaan toisillemme. Lopulta poikaystäväni uhkasi lähteä ja painui pihalle. Olin aivan sekavassa olotilassa, tuntu kuin koko maailma olis romahtanut, kaikki oli mennyt pilalle. Itkin ihan hysteerisesti ja olin jonkinlaisen paniikin vallassa. Sitten jotenkin vaan sekosin, otin veitsen ja olin viiltämässä hirveällä raivolla ranteeseeni, mutta jokin sai mut vaihtamaan suuntaa ja viilsinkin jalkaani. Olin aiemminkin viillellyt mutta en sillälailla, en niin kovaa, en sellaisen tunnepurkauksen vallassa. Verta vaan valu ja valu, ja mä itkin ja tärisin. Poikaystävä tuli melkein heti takas sisälle, ei se oikeesti ollu aikomassakaan lähteä, ei se mua olis ikinä sillälailla jättänyt. Ja se säikähti ihan kamalasti. Mä istuin vessanpöntön kannen päällä ja se kuivas sitä verta pois, itkin edelleenkin hysteerisesti, enkä meninannut saada happee. Mua pelotti, ja hoin en mä oikeesti halua kuolla, en halua vielä kuolla. Poikaystävä yritti rauhoitella, etten kuole, ja kaikki kääntyis vielä hyvin. En muista sitten enää paljoakaan, olin niin shokissa. Poikaystävä soitti äidilleen ja sitten munkin vanhemmat tuli, ja lopulta istuttiin terveyskeskuksen päivystyksessä keskellä yötä. Aika monta tikkiä tuli. Mua ahdisti ja hävetti. Pelotti mitä tästä seuraa, mutta toisaalta tunsin pitkästä aikaa pienen helpotuksen, näin kuinka paljon mun ympärillä oli välittäviä ihmisiä ja tuntu kuin joku iso möhkäle oli alkanut pikkuhiljaa valua mun sisältä pois. Vihdoin äiti näki kuinka paha olo mulla oli.
Jotenkin kaikki muistot on niiltä päiviltä hirveen sekavat. En muista kuluiko päiviä vai viikkoja kun sitten kävin psykologilla. Ei siitä kyllä mitään apua ollut. Oon sellanen ihminen, että mua auttaa enemmän päiväkirjaan kirjottaminen, kuin jollekin oudolle ihmiselle puhuminen. Muistan kuinka niiden päivien aikana iskä ja mun veli lähti johonkin reissuun miesten kesken, ja me vietettiin äitin kanssaa yhdessä aikaa. Käytiin yhtenä päivänä kaupoilla. Ostettiin ihan hirveesti kaikkee hyvää, isot karkkipussit, erilaisia juustoja, patonkia, sipsiä, hedelmiä ja sitten käytiin vielä hampurilaisilla. Se on ehkä yks mun onnellisimpia muistoja, jotenkin kaikki oli kaikesta huolimatta sinä päivänä niin hyvin. Me ei käydä melkein koskaan yhdessä kaupoilla tai tehdä mitään muutakaan, ei oo aikaa. Mä meen aina shoppaileen yksin, eikä se oikeestaan haittaa, mutta olis vaan joskus kiva vielä saada sellanen päivä äitin kanssa <3 Mua itkettää kun kirjotan tätä. Oon niin kiitollinen mun poikaystävälleni kun se on ollut mun vierellä, se on ollut niin vahva ja kestäny mua. Ilman sitä olisin hukassa.
Ja äiti, rakastan sua, sä olet aina huolehtinut musta.
Jos olisin sellasella voimalla viiltäny ranteeseeni, en varmaankaan olis tässä. Ja kaikkien mun läheisten elämä olis muuttunu. En tiedä mikä voima sai mut viiltäänkin paksuun jalkaani eikä ranteeseen, mutta oon kiitollinen siitä. Selvisin säikähdyksellä. Ei sitä arpea enää edes näy kauheasti, mutta kyllä se siinä on.
Toinen kerta ei ollut onneksi yhtä traaginen. Oltiin poikaystäväni kanssa viettämässä iltaa eräällä rannalla kavereiden kanssa. Taas kerran meillä tuli riitaa aivan turhasta asiasta, ja sitten se paisui isommaksi. Lähdin vihaisena kävelemään ja poikaystävä seurasi perässä. Haukuimme toisiamme ja otimme riitaan mukaan ihan kaikki vanhatkin asiat. Molemmat olimme hieman humalssa ja arvostelukyky oli aika heikkoa. Jotenkin mulla vaan napsahti päässä. Millään ei oo enää mitään väliä, jos me nyt erotaan. Olimme lähellä sellaista jokea, ja sitten mä päätin, että nyt hyppään, ihan oikeesti nyt tää oli tässä! Kävelin kaiteen luo ja otin siitä kiinni, katselin sinne alas syvään jokeen. Vesi näytti niin kylmältä ja likaiselta. Poikaystävä seuras perässä, kai se jotain koko ajan puhui mutten enää kuunnellut. Ei se aavistanut mitä mä ajattelin. Hetken ajan mun sisällä kuohu. Näin selvästi kuinka kiipeäisin kaiteen yli ja hyppäisin, mutta sitten mut valtasikin ihan hirvee voimattomuuden tunne. Mitä mä oikeen oon tekemässä, miten mä voin vajota näin alas. Mua pelotti, koska olin taas kerran ihan yhtäkkiä vaan seonnut. En hallinnut itseeni kunnolla.
Poikaystävä ei tainnut tajuta mitä siinä tapahtu, tai kaikki ne asiat tapahtu silleen mun pään sisällä. Lopulta mentiin niille yöks. Aamulla oltiin jo sovussa.
Välillä pelkään kuolemaa. Mietin koska se tapahtuu, joskus vanhanako, vai ihan yllättäen, vai oman käden kautta. Ei sitä en halua. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja monet kuolevat vaikkeivat haluaisi. Haluan nauttia elämästä, haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, haluan kokea kaikkea.
En usko, että kuoleman jälkeen olisi vielä jotain. Kun ihminen kuolee se ei tunne enää mitään, ei kylmää ei lämpöä, ei rakkautta ei surua, ei mitään, ei ole enää mitään, ei pimeyttä eikä valoa, ei kehoa ei ajatuksia. Tämä on vain siis oma näkemykseni!!! Sanon usein, että kyllä minä uskon Jumalaan, mutta miten voisin, en tunne sitä lähelläni, ei se vaikuta millään lailla elämääni. Ehkä siksi kuolema tuntuu niin pelottavalta, mutta toisaalta välillä ajatus tuntuu helpottavalta. Ei olisi enää mitään, joten ei edes pahaa oloa
Anteeks nyt kun näin synkän postauksen kirjoitin just ennen juhannusta, tuli vaan sellanen fiilis, että pakko päästä purkaan ajatuksia.
Aamulla lähtö mökille, eih ahdistaa. Mutta hei pitäkää te hauska juhannus, nauttikaa kesästä ja olkaa onnellisia!! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti