Alle 50 kg kun koulut alkaa

Tuntuu vähän siltä kuin pitäis alottaa koko laihduttaminen alusta. Taas löytää se kuri ja luottaa siihen, että pärjään ilman sitä leivän palaa, ilman sitä välipalaa ilman niitä herkkuja, ilman tätä kaikkee paskaa, ilman ruokaa. Ällöttävää tuntuu niin hirveen läskiltä ja lihavalta, painoa en ole vieläkään uskaltanut mitata, ahdistaa liikaa. Haluan ensin tuntea onnistuvani syömisissä ja liikkumisessa, haluan edes kaksi onnistunutta päivää, sitten vasta uskallan katsoa numeron, joka määrittää mielialani ja itsetuntoni. Yksi numero kertoo olenko ruma vai ihan helvetin ruma, olenko pelkkä huono epäonnistuja, vai täysin surkeapaskaluuseri. Tiedän, että numero, joka saisi minut hymyilemään edes hetken, ei ilmesty vaa'an ruudulle vielä pitkään aikaan.

Tänään oon epäonnistunut. En pahasti.
Olin töissä ja en oo ehtiny kunnolla liikkua (onneks siellä tulee kuitenkin seisoskelua ja kävelyä jonkin verran), koirien kanssa kävin 2 km kävelylenkillä, mutta siihen se sitten jäikin. Aattelin tehä nyt vielä kuntopiirin ennen ku meen nukkumaan, mutta ei siinä kyllä mulla ainakaan kauheesti kulu kaloreita. Harmittaa ku saankin pyörän vasta viikonloppuna. Ei perse oikeesti, tarviin jotain muuta liikuntaa kun lenkkeily, tarviin tekemistä.
Mun pitäis kyllä lukee yhtä koulukirjaa kun käyn sen kurssin itsenäisesti. Mulla on ollu koko kesä aikaa, mutta joo hyvin oon taas hoitanu. Jotenkin istuminen ja lukeminen... ei siinä kuluta kaloreita.

Jossain postauksessa laitoin tavoitteeks, että alle 50 kg kun koulut alkaa. Jos pääsen siihen tavoitteeseen, niin menen peilin eteen ja sanon itteleni oon laiha, oon kaunis, oon vihdoin onnistunut. Lupaan sanoa myöskin poikaystävälleni, että pidän mun vartalosta. Lupaan. Ja ostan uudet juoksuhousut!

 Voisko joku leikata nää mun läskimakkarat pois?

Normaali syöminen, mitä se on?

Maiseman vaihdos teki toisaalta ihan hyvää, ja varsinkin aluksi oli aivan ihanaa laivalla. Poikaystävän perheen ruokatottumukset on vaan aivan erilaiset kuin mulla. Siis sellaset täydelliset, syödään 5 kertaa päivässä terveellisesti, eikä napostella yhtään mitään. Miks sit valitan? Ne katseli kaikkia ruokalistoja pitkään ja seisovassa pöydässä kierteli ensin ja sitten vasta otti syötävää. Jokaisesta suupalasta nautitaan ja kaikki syödään niin hitaasti, ja ruuasta puhutaan ja puhutaan ja puhutaan ihan kokoajan. Sehän on vaan oikeesti hyvä, niin normaalit ihmiset tekee, ja niin elämästä ja ruuasta nautitaan. En tiiä, mut mua vaan rupes ahdistaan. Tunsin itteni jotenkin huonoksi ihmiseks, läskiks joka vaan ahmii kaiken eikä maistele sen kummemmin. Tätä asiaa en oikeesti osaa selittää edes itteleni, vaikka kuinka yritän. Niillä on omat syynsä syödä terveellisesti ja säännöllisesti, enkä sais valittaa, oli se niin hieno reissu kuitenkin. Mutta miks en vois olla semmonen, että söisin aina niin pieniä annoksia ja salaattia ja tämmöstä. Pelkään, että jos yhtäkkiä alan syömään sillälailla, niin ne ihmettelee. En uskalla syödä niitä vähempää, mutta en todellakaan halua syödä yhtään enempääkään, ja vitsi kun ahdisti. Yksikin ilta... en pysty edes kertoon siitä. Jotenkin se pääty siihen, että söin pitsan ja pidättelin itkua, sitä ahdistuksen määrää en pysty edes kuvailemaan.
Ja laivalla olisin halunnut ostaa jonkun karkki jutun, mutta kun yleensä karkin syönti tarkottaa sitä, että ollaan nälissään sitten loppupäivä ja siellä ei ollut sitä mahdollisuutta. Tunsin itteni niin paskaks niiden seurassa. :(

Mun poikaystävän äiti kuitenkin halusi vaan järjestää kivan reissun, ja kun ne on kokoajan niin kilttejä mulle, tuntuu pahalta kirjottaa tänne, että ahdistuin niiden seurassa, kun ei ne sitä haluais. Ja kannellakin kiva ottaa aurinkoo kun yks on litteä vatsa paljaana siinä ja niin täydellinen kroppa. Tajusin, että en todellakaan voi esiintyä ilman paitaa missään.
Tajusin myös, että normaali syöminen on niin kaukana mun elämästä, että en edes muista millaista se on. Mä paastoon ja ahmin, paastoon ja ahmin... Tuolla söin normaalisti oikeeta ruokaa 5 kertaa päivässä, en ahminut. Lämmintä kevyttä terveellistä ruokaa, ja oikeesti aina ennen kun söin mulla oli kunnon nälkä, vaikka syötiinkin niin useasti. En ymmärrä.

Välillä mun päähän tunkeutuu ajatus, luovuta jo. Miksen vaan alkais syömään normaalisti ja terveellisesti, miksen vaan hyväksyis itseäni tällaisenä. Joskus katson peiliin ja pidän näkemästäni, mutta sitten herään ja tajuan kuinka ruma olen. Ällöttävää miten saatoinkaan ajatella niin. Kamppailen itseäni vastaan. Toinen puoli sanoo, lopeta pelleily ja ala nauttia elämästä, sulla on hyvä vartalo, olisit tyytyväinen. Toinen taas huutaa päälle vitun ruma läski sun on pakko laihtua, et ole minkään arvoinen noin lihavana, et ansaitse onnea noin isokokosena, vain laihuus voi tehdä susta onnellisen.
Miks laihuus on oikeesti niin kaunista, miksi?

Sellaiset itsevarmat kurvikkaat naiset on oikeesti kauniita, miksi niitä ei ihannoida samallatavalla kuin laihuutta? Miksi h&m:n mainoksissa keikestelevillä malleilla ei ole tissejä eikä muotoja?

Mitä jos alkaisin vain rakastamaan itseäni ja kehoani, sitä mitä mulla on. Isot reidet, isot tissit, iso pehva, kurveja. Mitä vikaa niissä on, oon kuitenkin nainen.
Mutta ei en ikinä uskaltaisi, en todellakaan uskaltaisi luopua tästä. Pienestä maailmastani, jossa haluan olla niin kevyt, että lähden lentoon, niin laiha, ettei kukaan pystyisi satuttamaan, niin kaunis ja siro. En pystyisi luopumaan kaloripäiväkirjastani, jolle olen vannonut uskollisuuttani, en tavoitteistani joita kohti kuljen päättäväisesti. Pieni oma unelmani joka vielä toteutuu, laihuus, en aijo jättää sua <3

Liikaa ruokaa, liikaa kaloreita, liikaa läskiä

Tänään uintia 2 km, ja juoksulenkki 7 km. Mun piti mennä pyöräileenkin, mutta rengas oli rikki :(
Syömisetkin on ollut ihan siedettäviä, kuitenkin sen verran suuri kalorimäärä etten kehtaa sitä tänne edes laittaa.
En kuitenkaan voi olla millään tavalla tyytyväinen koska oon viimeset 3 päivää mässäilly niin paljon etten ole edes ruokapäiväkirjaa pitäny, enkä todellakaan oo uskaltautunut vaa'alle. Ahdistaa, ja itseinho vaan kasvaa ja kasvaa.
Niin olin siis perjantaina poikaystäväni kanssa leffassa, lauantaina kavereideni kanssa ja sunnuntaina näin yhtä mun tosi vanhaa kaveria. Vähän vaikee siinä yrittää laskee kaloreita. Ja niin kuin jo aikaisemmassakin postauksessa sanoin, mun on vaikee olla mun kavereiden kanssa kun aina me syödään. Jotenkin vedän siinä porukassa sellasta "roolia", esitän että oon normaali itsevarma tyttönen, vaikka oon ihan muuta. Sitten siinä porukassa on yks sellanen tyttö, joka laskee aina kaloreita ja kertoo kuinka paljon on liikkunut sinä päivänä, sillä on varmaankin vähän samanlaisia ongelmia kuin mulla. No mä sitten kuitenkin oon aina silleen, miks nyt jotain kaloreitra pitäis laskee. Välillä jopa nautin siitä, lapan sipsiä ja mässyä kurkusta alas, ja esitän etten välitä vaikka niissä ois kuinka paljon kaloreita. Mua jonkin verran houkuttaa sellanen ajatus, että olisin jonain päivänä tosi laiha, mutta silti söisin muiden seurassa hirveesti, ja sitten ne kateellisena ihmettelis miten pysyn niin laihana. Mutta pah, en ansaitse syödä.

Vietän aina joka vuosi juhannuksen mökillä. Siellä on kaikkia sukulaisia ja monia niistä nään vaan silloin juhannuksena kun meen sinne. Ja joka ikinen vuosi mietin, että ens vuonna haluan olla laihempi, haluan että ne kysyy oonko mää laihtunu.
Toisaalta sinne mökille on kauheen kiva lähtee, mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan. En edes uskalla ajatella sitä ruokamäärää. En halua syödä, en halua lihoa, mutta toisaalta en halua pahoittaa kenenkään mieltä, enkä halua että kukaan ihmettelee. Tänä juhannuksena mun poikaystäväkin tulee sinne, ja aika jännää kun se näkee kaikkia mun sukulaisia. Ja jotenkin tuntuu kauheen aikuiselta kun on poikaystävä jonka vieressä nukkua ja jota esitellä kaikille :)

Toivon vaan  että saan pidettyä itteni kurissa enkä ahmis. Mun pitää haluta niin paljon olla laiha, etten sorru. Mun pitää olla vahva.

Toi on niin totta.

Mitä järkee syödä suklaapala kun se on hetken päästä jo nielaistu ja se sulaa mahassa ja muuttuu läskiks. Vaikka se maku onkin aivan ihana, niin se on vaan hetkellistä, kun taas laihasta vartalosta voi nauttia kokoajan. Tää pitäis vaan muistaa sillonkin kun on ottamassa sitä suklaapalasta.

Teen mitä tahansa, MITÄ TAHANSA, että musta tulee laiha. Kaikista laihin.

Luuseri

Olin torstaina kaverereideni kanssa pihalla, ja olen pyrkinyt siihen että silloin kun olen kavereiden kanssa niin en välitä mitä syön. Oon aika harvoin yhtään missään. No vedin sitten karkkia, sipsiä, limsaa, vähän lisää karkkia ja lopulta pizzan. Oli oikeesti hauskaa, kunnes sitten tulin kotio. Hyi sitä oloo!! Mua oksetti ja sattu mahaan. Tuntu kuin olisin vaan halunnu räjähtää kaiken ruuan pihalle. Otin sitten muutaman tabletin ummetuslääkettä... Tiedän ällöttävää, että vajoan näin alas. Oksentaminenkin kävi mielessä, mutta sitä en tee, en ikinä!! Olen aiemmin harrastanut "oksentelua". Koskaan en saanut kunnolla mitään pihalle, ja olo oli vain vielä kamalampi ,kun tunsin kuinka kaikki paska jäi siihen välille, ei tullut ylös eikä mennyt alas. Siksi en enää tee sitä. Jos ruuan on jo nielaissut niin se on myöhäistä sitten. En voi olla niin tyhmä, etten hallitse mitä syön.

En voi olla enää edes kavereideni kanssa sellainen normaali. Oon ihan eristäytyny jo muutenkin, ja nyt en voi olla edes niiden muutamien kavereideni kanssa, jotka vielä jaksavat pyytää ulos. Tai tottakai voin olla, mutta en voi olla ajattelematta mitä syön.

Olen yksin vankilassa, jonka itse olen itselleni pystyttänyt.

Paino tänään 53.7 kg.
Mä vaan junnaan paikoillani. En kestä jos tää paino ei ala laskeen.

Eilen 30 km pyörälenkki ja 5 juoksulenkki. Ei riitä. Ja taas kerran söin ihan liikaa, yli 2000 kaloria. Oksettavaa. Oon ällöttävä läski, joka ei ansaitse mitään.

LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI RUMA LÄSKI

Haluan olla kevyt

Lähteä lentoon

Leijua kauas pois

Tuntea keveyden

Haluan olla laiha

Sirot kädet

Ohuet jalat

Litteä vatsa

Haluan olla kaunis 

Haluan olla jotain

Haluan olla onnellinen

En halua sairastua

Olin tänään lääkärissä terveystarkastuksessa, kun oon lähdössä ens talvena vaihtoon ja täyttelen sellasia lappuja. Oli niin ahdistavaa. Siinä lapussa, jonka se lääkäri täytti, kysyttiin oonko ollut psykologilla tms koskaan ja hetken mietin päässä, mitä sanon, mitä oikeen sanon. Ja sitten paniikissa vastasin vaan, että en. Mä niin häpeen niitä aikoja kun viiltelin ja olin ihan kamala muutenkin. No mutta seuraava kysymys olikin sitten, mistä syystä oon viimeksi ollut lääkärissä: tikkien poisto. Sitten se lääkäri rupes lukeen vähän tarkemmin sitä, ja siellähän ne kaikki luki, viiltelyä, psykologillakäyntejä, ja voi luoja mua ei oo ikinä, ei ikinä, hävettäny ja ahdistanu niin paljoo. Pahinta oli kun valehtelin sille aluks. Sen lääkärin suhtautuminen muhun muuttu kyllä aivan heti, ja kai ihan syystäkin. Kumpa voisin palata takaisin ajassa ja muuttaa menneisyyttäni, tekisin kaiken toisin.

Mua harmittaa, kun tajusin, että ne virheet mitä oon tehny silloin murrosikäsenä, tulee vaikuttamaan mun koko loppuelämääni. Aina tulevaisuudessakin kun meen lääkäriin, ne kattoo mua oudosti. Varmasti toikin ajatteli, että voi luoja ei tollasta hullua voi mihinkään päästää.
En oo enää sellanen. Oon muuttunu ja kasvanu ihan hirveesti tän ekan lukiovuoden aikana, ja oon saanu mun poikaystävältä tukea pahaan oloon ja oon oppinu purkaan sitä terveemmällä tavalla. Haluan toteuttaa mun unelmani ja lähteä vaihtoon, oon niin pitkään odottanu sitä. Pelkään vaan mitä ne siellä ajattelee kun paperissa lukee noista mun ongelmista, ja luultavasti mikään perhe ei halua tällästä idioottia kotiinsa. Eihän ne sitä tiedä, että oon muuttunu.
Toivon niin kovasti, että kaikki menis hyvin, ja siitä tulis yks elämäni parahaimmista vuosista!

Se lääkäri kysy myös tästä mun painon putoamisesta, koska siinä lapussa kysyttiin kaikenlaisista taudeista ja sairauksista ja tottakai syömishäiriökin oli siinä listassa. Oletko tyytyväinen vartaloosi, syötkö kunnolla... Sanoin valehtelin, että oon vaan alkanu liikkuun vähän enemmän, ja oon ihan tyytyväinen itteeni, eikä mulla oo mitään ongelmaa. Sillä hetkellä tajusin, että en ikinä halua joutua mihinkään lääkäriin tai psykologille tän laihduttamisen takia. En halua sairastua anoreksiaan tai mihinkään muuhunkaan syömishäiriöön.

Miksen sitten vaan lopeta tätä pelleilyä? Miksen lopeta kaloreiden laskemista ja ruokapäiväkirjan pitämistä? Miksen vaan ottais rennosti ja unohtais juoksulenkkejä?
En enää pysty. Aamu alkaa vaa'alta, kirjotan kaikki päivän syömiseni ja kalorimäärät pieneen vihkoseen ylös, ja joka päivä on pakko harrastaa edes jotain liikuntaa. Välillä mietin onko tässä kyse enää pelkästään siitä, että haluan laihtua. Tästä on tullut joku ihme peli. Jos hallitsen mitä syön, hallitsen myös kaiken muun elämässäni. Kontrollin tunne on kuitenkin niin ihana, enkä halua päästä siitä eroon. Oon niin hukassa, mitä oikeen haluan elämältäni? Haluan olla laiha?

Mutta sen tiiän, etten aio antaa minkäänlaisten syömisongelmien pilata mun vaihtovuottani.

Welcome to my world

pituus: 162 cm
paino: 54 kg
Siinäpä minä olen hienosti numeroina. Eli siis ihan normaalipainoinen tyttönen olen, ongelmana on vaan se että mulle ei riitä pelkkä normaali. Haluan olla laiha, kaikista laihin, niin pieni ja hento että lähden lentoon.
Kaikki taisi alkaa ala-asteelta joskus neljänneltä tai viidenneltä luokalta. Sitä alko jotenkin miettiin paljon enemmän omaa ulkonäköönsä, painoonsa yms. Harrastin taitoluistelua, ja voi että muistan ne hetket kun hypittiin peilisalissa ja näin itseni kaikkien muiden keskellä niin lihavana ja isona. Lisäksi paras ystäväni oli hyvin pienikokoinen, paljon lyhyempi ja hoikempi kuin minä. Tunsin itseni rumaksi ja kömpelöksi jättiläiseksi. Aloin jonkin verran katsella kalorimääriä ja joskus kirjasin ylös mitä söin, mutta yleensä unohdin asian ja söin mitä huvitti. Ruoka ei ollut vielä vallanut koko ajatusmaailmaani, mutta ihanne laihuudesta oli juurtunut mieleeni pysyvästi.

Yläasteen alussa ruuasta ja laihuudesta alkoi tulla enemmän pakkomielle. Oli paljon kausia kun yritin olla syömättä ja laihduttaa, mutta sitten aina retkahdin. Aloin myös jonkin verran ahmimaan, minkä seurauksena oli aivan järkyttävä ahdistus. Paino kuitenkin nousi ihan normaalisti eikä kukaan huomannut pahaa oloa mun sisällä.

Murrosikä oli mulla aivan hirveä. En osannu purkaa pahaa oloa, joten viiltelin. Kärsin jonkin asteen masennuksesta ja välillä tuntu etten oikeesti enää kestä. Kasiluokan lopussa tuli mukaan sitten päihteet. En tiiä miten selvisin hengissä sellasista alkoholimääristä tai muutenkaan siitä ajasta. Saan kiittää vanhempiani, jotka kuitenkin yritti pitää mut kaidalla tiellä, vaikkei se helppoo niillekkään ollu. Sen hölmöilyn aikana kuitenkin unohdin hetkeks laihduttamisen ja ruokaan liittyvät asiat muutenkin, välillä aattelin jopa olevani onnellinen.

Sitten ysillä rakastuin <3
Elämä lähti nousu suuntaan, päihteet jäi ja olin pitkästä aikaa oikeesti onnellinen, ja edelleenkin oon onnellinen samaisen miehen kanssa. Tavallaan se kai pelasti mut.
Järkytys iski kuitenkin vuosi sitten kun astelin pitkästä aikaa vaa'alle. 64 kiloo taisin painaa läskeimmilläni. Päässä ei pyöriny enää mitään muuta kun pakko laihtua, keinolla millä hyvänsä!

Ja tässä sitä nyt ollaan 10 kiloo kevyempänä (tuntuu kyllä ettei näy missään vaikka painoo onkin lähteny). Täydet mahdollisuudet onnellisuuteen, ihana rakas poikaystävä, ehjä huolehtiva perhe, kavereita, kohtuullisesti rahaa, opiskelupaikka, koti, ihania tulevaisuuden suunnitelmia, siis kaikki edellytykset hyvään elämään! Mutta mitä mä teen, lukitsen itteni vankilaan joka on täynnä sääntöjä. Taistelen ruokaa ja kaloreita vastaan niin paljon etten jaksa tehdä enää muuta.
Oon vaan jotenkin onnistunu rakentaan elämäni sen ajatuksen päälle, "sitten kun oon laiha..." Ja jotenkin aina epäonnistuessani jossakin asiassa ajattelen ettei se haittaa koska musta tulee vielä laiha. Pahinta on se, että tiedän valehtelevani itselleni. Pelkään että se parin kilon laihtuminen ei teekkään musta sen onnellisempaa, mutta en uskalla enää perääntyä. Oon päättäny kerrankin onnistua, näyttää kaikille että mä pystyn taisteleen läskejä vastaan ja saamaan kehostani täydellisen. En aio enää luovuttaa. Musta tulee vielä laiha!!!

Oon jo pitkään halunnu alottaa blogin, mutta vasta nyt sain vihdoin aikaseks. Jotenkin mun ajatukset on niin sekavia, että haluan selventää niitä, yrittää saada järkee tähän touhuun. Oon niin hukassa tällä hetkellä en tiiä mitä oon, mitä haluan, en luota melkein kehenkään täysin. Tää kaikki laihdutus on vallannu mun ajatukset niin täydellisesti, että mun on pakko saada purkaa niitä johonkin, ja tää blogin kirjottaminen anonyymina tuntu jotenkin hyvältä ajatukselta. Aion alkaa kirjotteleen tänne tästä mun laihdutus prosessista ja ajatuksista joita ei vaan yksinkertasesti voi sanoo ääneen. Lähinnä varmaankin vain itseni huviks, mutta onhan se aina kannustavaa, jos lukioita on :)

Ja sori tämmösestä vähän sekavasta postauksesta, mutta alottaminen on aina vaikeeta. Toivottavasti mun elämästä muodostu edes jonkinlainen kuva.

Kuvat on weheartista, joskus saatan laittaa jotain omia (esim. profiilikuva on oma) mutta en mitään mistä mut tunnistais.