Huono itsekuri

Eilen pyöräilyä 20 km ja juoksulenkki 8 km.
Sen lisäks olin pyörällä koulussa niin siitäkin tuli vielä hyötyliikuntaa yhteensä 6 km. Oon ihan tyytyväinen tohon liikuntamäärään, mutta sit syömiset meni eilenkin ihan päin persettä. Mulle on tullut nyt aivan ihmeellinen rytmi elämään, kun kaikki harrastukset on jääny kesätauolle. Syön aamulla yleensä ruisleivän, sitten koulussa syön lounaan, mutta sitten kun koulun jälkeen tuun kotiin mulla on aivan järkyttävä nälkä tai ehkä enemmänkin mulle on juurtunu sellanen tapa, että syön aina koulun jälkeen ja luulen että mulla on nälkä, vaikka ihan hyvin pärjäisin ilman ruokaa. Tässä kohtaa ratkeen yleensä ahmimaan, yök :( No sitten tulee kauhee ahdistus ja oon loppupäivän syömättä. Miksen pysty hallitseen itseeni yhtä pientä hetkee???

Rasvaa, sokeria, kaloreita

- löytyy mun ruokavaliosta ihan liikaa

Varmaan puolet mun päivittäisistä kaloreista tulee herkuista. Kunnollista ruokaa syön vaan harvoin, mutta tilalle tulee sitten kaikki ällötykset. En tiiä millä keinolla pääsen eroon tästä hirveestä himosta herkkuihin, mutta jotain on pakko keksiä, koska mun on pakko karsia kaikki moska pois mun ruokavaliosta, että saan tän painon laskemaan. Tänään olis vuorossa taas pyörälenkki ja jos ehdin niin illalla vielä juoksulenkki. Aattelin, että voisin tossa pyöräillessä poiketa kaupan kautta ja ostaa miniporkkanoita tai jotain muuta terveellistä naposteltavaa, niin ehkä huomenna saisin pidettyä itseni kurissa noiden herkkujen suhteen :)

Ulkoa kova, sisältä rikki

Vuoden viimenen koeviikko ohi!!Niin taisin unohtaa tossa ekassa postauksessa mainita, että oon siis 17-vuotias, ja nyt ekaa lukiovuotta päättelemässä. Pakko sanoa, että en vaan oikeen viihdy meidän lukiossa. On siellä sinänsä ihan mukavia ihmisiä ja opettajatkin on ihan ookoo, mutta en vaan sovi sinne. En kuuluu mihinkään porukkaan, enkä oikeen pysty missään oleen oma itteni. Oon rakentanu ympärilleni sellasen ulkokuoren jonka sisälle piiloudun. Saatan monien mielestä varmasti vaikuttaa itsevarmalta ja hauskalta, toiset taas kattoo jotenkin nenän varttaan pitkin, kun ne tietää mun menneisyydestä ja kaikesta sekoilusta yläasteella. Yritän vaan esittää vahvaa, ja olla niin kuin mua ei paskaakaan kiinnostais mitä musta ajatellaan, ja aina oon ajatellu, ettei ihmiset huomaa kuinka rikki oon sisältä, kuinka mun mielessä pyörii kalorit, kuinka mua ahdistaa se kaikki läski mikä musta roikkuu. Oon ajatellu, ettei ne huomaa kuinka huono itsetunto mulla on. Siitä on nyt pari viikkoo kun kuviksen opettaja anto jokaiselle kahdenkesken palautetta omista töistä, ja sain kyllä hieman ajattelemisen aihetta. Se sano, että vaikutan kauheen epävarmalta, ja siltä etten luota yhtään itteeni, ja jotain että mun pitäis löytää se voima ja itsevarmuus sisältä. Se jotenkin pysäytti. Opettaja joka näkee mut kolmesti viikossa, näkee mun kuoren sisälle, näkee sen kaiken hölötyksen ja pölpötyksen läpi, että mä oon heikko. Mitä jos muutkin näkee, mitä jos ne tietää, että inhoon itteeni ja että oon pelkkä heikko surkimus?

Ja tää päivä, mua ahdistaa. Miks syön ku oon jo valmiiks läski?? Liikaa kaloreita, en jaksa edes laskea ja päivää on vielä vaikka kuinka paljon jäljellää. Pakko, on vaan ihan PAKKO olla syömättä, en kestä jos tää paino ei ala laskeen, en halua jumittaa, en jaksa vaan yrittää ja yrittää, haluan onnistua. Piitkä pyörälenkki ja sen jälkeen juoksulenkki, jospa pystyn vielä pelastaan tän päivän.

Miks tää on niin kaunista?

Welcome to my world

pituus: 162 cm
paino: 54 kg
Siinäpä minä olen hienosti numeroina. Eli siis ihan normaalipainoinen tyttönen olen, ongelmana on vaan se että mulle ei riitä pelkkä normaali. Haluan olla laiha, kaikista laihin, niin pieni ja hento että lähden lentoon.
Kaikki taisi alkaa ala-asteelta joskus neljänneltä tai viidenneltä luokalta. Sitä alko jotenkin miettiin paljon enemmän omaa ulkonäköönsä, painoonsa yms. Harrastin taitoluistelua, ja voi että muistan ne hetket kun hypittiin peilisalissa ja näin itseni kaikkien muiden keskellä niin lihavana ja isona. Lisäksi paras ystäväni oli hyvin pienikokoinen, paljon lyhyempi ja hoikempi kuin minä. Tunsin itseni rumaksi ja kömpelöksi jättiläiseksi. Aloin jonkin verran katsella kalorimääriä ja joskus kirjasin ylös mitä söin, mutta yleensä unohdin asian ja söin mitä huvitti. Ruoka ei ollut vielä vallanut koko ajatusmaailmaani, mutta ihanne laihuudesta oli juurtunut mieleeni pysyvästi.

Yläasteen alussa ruuasta ja laihuudesta alkoi tulla enemmän pakkomielle. Oli paljon kausia kun yritin olla syömättä ja laihduttaa, mutta sitten aina retkahdin. Aloin myös jonkin verran ahmimaan, minkä seurauksena oli aivan järkyttävä ahdistus. Paino kuitenkin nousi ihan normaalisti eikä kukaan huomannut pahaa oloa mun sisällä.

Murrosikä oli mulla aivan hirveä. En osannu purkaa pahaa oloa, joten viiltelin. Kärsin jonkin asteen masennuksesta ja välillä tuntu etten oikeesti enää kestä. Kasiluokan lopussa tuli mukaan sitten päihteet. En tiiä miten selvisin hengissä sellasista alkoholimääristä tai muutenkaan siitä ajasta. Saan kiittää vanhempiani, jotka kuitenkin yritti pitää mut kaidalla tiellä, vaikkei se helppoo niillekkään ollu. Sen hölmöilyn aikana kuitenkin unohdin hetkeks laihduttamisen ja ruokaan liittyvät asiat muutenkin, välillä aattelin jopa olevani onnellinen.

Sitten ysillä rakastuin <3
Elämä lähti nousu suuntaan, päihteet jäi ja olin pitkästä aikaa oikeesti onnellinen, ja edelleenkin oon onnellinen samaisen miehen kanssa. Tavallaan se kai pelasti mut.
Järkytys iski kuitenkin vuosi sitten kun astelin pitkästä aikaa vaa'alle. 64 kiloo taisin painaa läskeimmilläni. Päässä ei pyöriny enää mitään muuta kun pakko laihtua, keinolla millä hyvänsä!

Ja tässä sitä nyt ollaan 10 kiloo kevyempänä (tuntuu kyllä ettei näy missään vaikka painoo onkin lähteny). Täydet mahdollisuudet onnellisuuteen, ihana rakas poikaystävä, ehjä huolehtiva perhe, kavereita, kohtuullisesti rahaa, opiskelupaikka, koti, ihania tulevaisuuden suunnitelmia, siis kaikki edellytykset hyvään elämään! Mutta mitä mä teen, lukitsen itteni vankilaan joka on täynnä sääntöjä. Taistelen ruokaa ja kaloreita vastaan niin paljon etten jaksa tehdä enää muuta.
Oon vaan jotenkin onnistunu rakentaan elämäni sen ajatuksen päälle, "sitten kun oon laiha..." Ja jotenkin aina epäonnistuessani jossakin asiassa ajattelen ettei se haittaa koska musta tulee vielä laiha. Pahinta on se, että tiedän valehtelevani itselleni. Pelkään että se parin kilon laihtuminen ei teekkään musta sen onnellisempaa, mutta en uskalla enää perääntyä. Oon päättäny kerrankin onnistua, näyttää kaikille että mä pystyn taisteleen läskejä vastaan ja saamaan kehostani täydellisen. En aio enää luovuttaa. Musta tulee vielä laiha!!!

Oon jo pitkään halunnu alottaa blogin, mutta vasta nyt sain vihdoin aikaseks. Jotenkin mun ajatukset on niin sekavia, että haluan selventää niitä, yrittää saada järkee tähän touhuun. Oon niin hukassa tällä hetkellä en tiiä mitä oon, mitä haluan, en luota melkein kehenkään täysin. Tää kaikki laihdutus on vallannu mun ajatukset niin täydellisesti, että mun on pakko saada purkaa niitä johonkin, ja tää blogin kirjottaminen anonyymina tuntu jotenkin hyvältä ajatukselta. Aion alkaa kirjotteleen tänne tästä mun laihdutus prosessista ja ajatuksista joita ei vaan yksinkertasesti voi sanoo ääneen. Lähinnä varmaankin vain itseni huviks, mutta onhan se aina kannustavaa, jos lukioita on :)

Ja sori tämmösestä vähän sekavasta postauksesta, mutta alottaminen on aina vaikeeta. Toivottavasti mun elämästä muodostu edes jonkinlainen kuva.

Kuvat on weheartista, joskus saatan laittaa jotain omia (esim. profiilikuva on oma) mutta en mitään mistä mut tunnistais.