Mua harmittaa, kun tajusin, että ne virheet mitä oon tehny silloin murrosikäsenä, tulee vaikuttamaan mun koko loppuelämääni. Aina tulevaisuudessakin kun meen lääkäriin, ne kattoo mua oudosti. Varmasti toikin ajatteli, että voi luoja ei tollasta hullua voi mihinkään päästää.
En oo enää sellanen. Oon muuttunu ja kasvanu ihan hirveesti tän ekan lukiovuoden aikana, ja oon saanu mun poikaystävältä tukea pahaan oloon ja oon oppinu purkaan sitä terveemmällä tavalla. Haluan toteuttaa mun unelmani ja lähteä vaihtoon, oon niin pitkään odottanu sitä. Pelkään vaan mitä ne siellä ajattelee kun paperissa lukee noista mun ongelmista, ja luultavasti mikään perhe ei halua tällästä idioottia kotiinsa. Eihän ne sitä tiedä, että oon muuttunu.
Toivon niin kovasti, että kaikki menis hyvin, ja siitä tulis yks elämäni parahaimmista vuosista!
Se lääkäri kysy myös tästä mun painon putoamisesta, koska siinä lapussa kysyttiin kaikenlaisista taudeista ja sairauksista ja tottakai syömishäiriökin oli siinä listassa. Oletko tyytyväinen vartaloosi, syötkö kunnolla... Sanoin
Miksen sitten vaan lopeta tätä pelleilyä? Miksen lopeta kaloreiden laskemista ja ruokapäiväkirjan pitämistä? Miksen vaan ottais rennosti ja unohtais juoksulenkkejä?
En enää pysty. Aamu alkaa vaa'alta, kirjotan kaikki päivän syömiseni ja kalorimäärät pieneen vihkoseen ylös, ja joka päivä on pakko harrastaa edes jotain liikuntaa. Välillä mietin onko tässä kyse enää pelkästään siitä, että haluan laihtua. Tästä on tullut joku ihme peli. Jos hallitsen mitä syön, hallitsen myös kaiken muun elämässäni. Kontrollin tunne on kuitenkin niin ihana, enkä halua päästä siitä eroon. Oon niin hukassa, mitä oikeen haluan elämältäni? Haluan olla laiha?
Mutta sen tiiän, etten aio antaa minkäänlaisten syömisongelmien pilata mun vaihtovuottani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti