Who's gonna save the world?

It's not about what you've done
It's about what you doing
It's all about where you going
No matter where you've been
Let's go

(Calvin Harris - Let's go)

Mulle tuli lenkillä yhtäkkiä kauhee läskiahdistus ja sellanen oon niin paska luuseri fiilis. Inhoon itteeni ,kun oon taas syöny liikaa äääääää. Sitten jotenkin havahduin kuunteleen kappaleen sanoja, joka soi kuulokkeista, ja noi tuli sieltä. Sain ajattelemisen aihetta. Mun pitää panostaa siihen mitä teen nyt, mitä syön nyt vai syönkö mitään, ja lopettaa eilisen murehtiminen. Jos teen nyt oikein, huomenna oon jo lähempänä tavoitetta laihuutta.

Sain tosta kappaleesta jotenkin lisää voimaa jatkaa ja jatkaa juoksua aina vaan kovemmin.

Juhannuksesta en jaksa paljoa mainita. Sukulaiset oli niin humalassa, että hävetti kun poikaystävä näki sen session. Oli kyllä muuten ihanaa olla kullan kanssa mökillä, ottaa aurinkoa ja nukkua ihan lähekkäin <3 

Syömisestä... lihoin, ällöttävää. En osaa enää syödä ollenkaan normaalisti, joko lasken jokaisen suupalan tai sitten ahmin. En uskalla mennä vaa'alle huomenna, ehkä ylihuomenna sitten :(

Huomenna meen ostaan uudet lenkkarit kun vanhoista tuntuu jo kivet pohjan läpi. Ja joku päivä pyydän kavereita meille viettään iltaa, kun porukat on ehkä lähdössä johonkin :) Toivottavasti osaan olla ahmimatta, koska muuten se todistaa taas vaan sen, etten voi olla edes kotonani kavereideni kanssa.

Tää video lämmitti kyllä sydäntä, ja kappalekin on hyvä :)

Koirat <3

Only one life

Oon miettiny kuolemaa. Oon kaks kertaa ollut oikeesti aika lähellä päättää elämäni. Eka kerta tapahtu silloin kun vielä viiltelin. En osannut purkaa tunteitani, tunsin hirveen pahaa oloa, mutta en osannu tkäsitellä sitä millään tavalla. Toimin paljolti tunteideni perusteella, ja järki oli kadonnut johonkin kauas pois. En osannut ajatella asioiden seurauksia, niin kuin aikuinen osaisi.

Siitä on jo reilu vuosi aikaa. Porukat ei ollut kotona ja olin suunnitellut kivan illan mulle ja poikaystävälleni. Leffa, ruokaa ja sauna. Sitten meillä tuli riitaa jostain pikkuasiasta, ja se riita jotenkin paisu kunnes huudettiin vaan toisillemme. Lopulta poikaystäväni uhkasi lähteä ja painui pihalle. Olin aivan sekavassa olotilassa, tuntu kuin koko maailma olis romahtanut, kaikki oli mennyt pilalle. Itkin ihan hysteerisesti ja olin jonkinlaisen paniikin vallassa. Sitten jotenkin vaan sekosin, otin veitsen ja olin viiltämässä hirveällä raivolla ranteeseeni, mutta jokin sai mut vaihtamaan suuntaa  ja viilsinkin jalkaani. Olin aiemminkin viillellyt mutta en sillälailla, en niin kovaa, en sellaisen tunnepurkauksen vallassa. Verta vaan valu ja valu, ja mä itkin ja tärisin. Poikaystävä tuli melkein heti takas sisälle, ei se oikeesti ollu aikomassakaan lähteä, ei se mua olis ikinä sillälailla jättänyt. Ja se säikähti ihan kamalasti. Mä istuin vessanpöntön kannen päällä ja se kuivas sitä verta pois, itkin edelleenkin hysteerisesti, enkä meninannut saada happee. Mua pelotti, ja hoin en mä oikeesti halua kuolla, en halua vielä kuolla. Poikaystävä yritti rauhoitella, etten kuole, ja kaikki kääntyis vielä hyvin. En muista sitten enää paljoakaan, olin niin shokissa. Poikaystävä soitti äidilleen ja sitten munkin vanhemmat tuli, ja lopulta istuttiin terveyskeskuksen päivystyksessä keskellä yötä. Aika monta tikkiä tuli. Mua ahdisti ja hävetti. Pelotti mitä tästä seuraa, mutta toisaalta tunsin pitkästä aikaa pienen helpotuksen, näin kuinka paljon mun ympärillä oli välittäviä ihmisiä ja tuntu kuin joku iso möhkäle oli alkanut pikkuhiljaa valua mun sisältä pois. Vihdoin äiti näki kuinka paha olo mulla oli.
Jotenkin kaikki muistot on niiltä päiviltä hirveen sekavat. En muista kuluiko päiviä vai viikkoja kun sitten kävin psykologilla. Ei siitä kyllä mitään apua ollut. Oon sellanen ihminen, että mua auttaa enemmän päiväkirjaan kirjottaminen, kuin jollekin oudolle ihmiselle puhuminen. Muistan kuinka niiden päivien aikana iskä ja mun veli lähti johonkin reissuun miesten kesken, ja me vietettiin äitin kanssaa yhdessä aikaa. Käytiin yhtenä päivänä kaupoilla. Ostettiin ihan hirveesti kaikkee hyvää, isot karkkipussit, erilaisia juustoja, patonkia, sipsiä, hedelmiä ja sitten käytiin vielä hampurilaisilla. Se on ehkä yks mun onnellisimpia muistoja, jotenkin kaikki oli kaikesta huolimatta sinä päivänä niin hyvin. Me ei käydä melkein koskaan yhdessä kaupoilla tai tehdä mitään muutakaan, ei oo aikaa. Mä meen aina shoppaileen yksin, eikä se oikeestaan haittaa, mutta olis vaan joskus kiva vielä saada sellanen päivä äitin kanssa <3 Mua itkettää kun kirjotan tätä. Oon niin kiitollinen mun poikaystävälleni kun se on ollut mun vierellä, se on ollut niin vahva ja kestäny mua. Ilman sitä olisin hukassa.

Ja äiti, rakastan sua, sä olet aina huolehtinut musta.

Jos olisin sellasella voimalla viiltäny ranteeseeni, en varmaankaan olis tässä. Ja kaikkien mun läheisten elämä olis muuttunu. En tiedä mikä voima sai mut viiltäänkin paksuun jalkaani eikä ranteeseen, mutta oon kiitollinen siitä. Selvisin säikähdyksellä. Ei sitä arpea enää edes näy kauheasti, mutta kyllä se siinä on.

Toinen kerta ei ollut onneksi yhtä traaginen. Oltiin poikaystäväni kanssa viettämässä iltaa eräällä rannalla kavereiden kanssa. Taas kerran meillä tuli riitaa aivan turhasta asiasta, ja sitten se paisui isommaksi. Lähdin vihaisena kävelemään ja poikaystävä seurasi perässä. Haukuimme toisiamme ja otimme riitaan mukaan ihan kaikki vanhatkin asiat. Molemmat olimme hieman humalssa ja arvostelukyky oli aika heikkoa. Jotenkin mulla vaan napsahti päässä. Millään ei oo enää mitään väliä, jos me nyt erotaan. Olimme lähellä sellaista jokea, ja sitten mä päätin, että nyt hyppään, ihan oikeesti nyt tää oli tässä! Kävelin kaiteen luo ja otin siitä kiinni, katselin sinne alas syvään jokeen. Vesi näytti niin kylmältä ja likaiselta. Poikaystävä seuras perässä, kai se jotain koko ajan puhui mutten enää kuunnellut. Ei se aavistanut mitä mä ajattelin. Hetken ajan mun sisällä kuohu. Näin selvästi kuinka kiipeäisin kaiteen yli ja hyppäisin, mutta sitten mut valtasikin ihan hirvee voimattomuuden tunne. Mitä mä oikeen oon tekemässä, miten mä voin vajota näin alas. Mua pelotti, koska olin taas kerran ihan yhtäkkiä vaan seonnut. En hallinnut itseeni kunnolla.
Poikaystävä ei tainnut tajuta mitä siinä tapahtu, tai kaikki ne asiat tapahtu silleen mun pään sisällä. Lopulta mentiin niille yöks. Aamulla oltiin jo sovussa.

Välillä pelkään kuolemaa. Mietin koska se tapahtuu, joskus vanhanako, vai ihan yllättäen, vai oman käden kautta. Ei sitä en halua. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja monet kuolevat vaikkeivat haluaisi. Haluan nauttia elämästä, haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, haluan kokea kaikkea.
En usko, että kuoleman jälkeen olisi vielä jotain. Kun ihminen kuolee se ei tunne enää mitään, ei kylmää ei lämpöä, ei rakkautta ei surua, ei mitään, ei ole enää mitään, ei pimeyttä eikä valoa, ei kehoa ei ajatuksia. Tämä on vain siis oma näkemykseni!!! Sanon usein, että kyllä minä uskon Jumalaan, mutta miten voisin, en tunne sitä lähelläni, ei se vaikuta millään lailla elämääni. Ehkä siksi kuolema tuntuu niin pelottavalta, mutta toisaalta välillä ajatus tuntuu helpottavalta. Ei olisi enää mitään, joten ei edes pahaa oloa

Anteeks nyt kun näin synkän postauksen kirjoitin just ennen juhannusta, tuli vaan sellanen fiilis, että pakko päästä purkaan ajatuksia.

Aamulla lähtö mökille, eih ahdistaa. Mutta hei pitäkää te hauska juhannus, nauttikaa kesästä ja olkaa onnellisia!! :)

Liikaa ruokaa, liikaa kaloreita, liikaa läskiä

Tänään uintia 2 km, ja juoksulenkki 7 km. Mun piti mennä pyöräileenkin, mutta rengas oli rikki :(
Syömisetkin on ollut ihan siedettäviä, kuitenkin sen verran suuri kalorimäärä etten kehtaa sitä tänne edes laittaa.
En kuitenkaan voi olla millään tavalla tyytyväinen koska oon viimeset 3 päivää mässäilly niin paljon etten ole edes ruokapäiväkirjaa pitäny, enkä todellakaan oo uskaltautunut vaa'alle. Ahdistaa, ja itseinho vaan kasvaa ja kasvaa.
Niin olin siis perjantaina poikaystäväni kanssa leffassa, lauantaina kavereideni kanssa ja sunnuntaina näin yhtä mun tosi vanhaa kaveria. Vähän vaikee siinä yrittää laskee kaloreita. Ja niin kuin jo aikaisemmassakin postauksessa sanoin, mun on vaikee olla mun kavereiden kanssa kun aina me syödään. Jotenkin vedän siinä porukassa sellasta "roolia", esitän että oon normaali itsevarma tyttönen, vaikka oon ihan muuta. Sitten siinä porukassa on yks sellanen tyttö, joka laskee aina kaloreita ja kertoo kuinka paljon on liikkunut sinä päivänä, sillä on varmaankin vähän samanlaisia ongelmia kuin mulla. No mä sitten kuitenkin oon aina silleen, miks nyt jotain kaloreitra pitäis laskee. Välillä jopa nautin siitä, lapan sipsiä ja mässyä kurkusta alas, ja esitän etten välitä vaikka niissä ois kuinka paljon kaloreita. Mua jonkin verran houkuttaa sellanen ajatus, että olisin jonain päivänä tosi laiha, mutta silti söisin muiden seurassa hirveesti, ja sitten ne kateellisena ihmettelis miten pysyn niin laihana. Mutta pah, en ansaitse syödä.

Vietän aina joka vuosi juhannuksen mökillä. Siellä on kaikkia sukulaisia ja monia niistä nään vaan silloin juhannuksena kun meen sinne. Ja joka ikinen vuosi mietin, että ens vuonna haluan olla laihempi, haluan että ne kysyy oonko mää laihtunu.
Toisaalta sinne mökille on kauheen kiva lähtee, mutta toisaalta ei sitten kuitenkaan. En edes uskalla ajatella sitä ruokamäärää. En halua syödä, en halua lihoa, mutta toisaalta en halua pahoittaa kenenkään mieltä, enkä halua että kukaan ihmettelee. Tänä juhannuksena mun poikaystäväkin tulee sinne, ja aika jännää kun se näkee kaikkia mun sukulaisia. Ja jotenkin tuntuu kauheen aikuiselta kun on poikaystävä jonka vieressä nukkua ja jota esitellä kaikille :)

Toivon vaan  että saan pidettyä itteni kurissa enkä ahmis. Mun pitää haluta niin paljon olla laiha, etten sorru. Mun pitää olla vahva.

Toi on niin totta.

Mitä järkee syödä suklaapala kun se on hetken päästä jo nielaistu ja se sulaa mahassa ja muuttuu läskiks. Vaikka se maku onkin aivan ihana, niin se on vaan hetkellistä, kun taas laihasta vartalosta voi nauttia kokoajan. Tää pitäis vaan muistaa sillonkin kun on ottamassa sitä suklaapalasta.

Teen mitä tahansa, MITÄ TAHANSA, että musta tulee laiha. Kaikista laihin.

Asiat vois muuttua

Tää viikko on kulunu pienoisen ahdistuksen merkeissä. Avaan aamulla silmäni ja ensimmäinen ajatus on voi kumpa olisin vaan nukkunu pois, en oikeesti jaksa nousta ylös, en jaksa hengittää, en jaksa olla olemassa.

Painosta ja syömisestä en jaksa mainita mitään, ahdistaa liikaa, ja eipä tässä edes oo mitään mainittavaa kun mikään ei oo muuttunu :(

Mua harmitta kun ei nähdä poikaystäväni kanssa paljon yhtään enää. Kaikki on niin muuttunu tän mun ekan lukiovuoden aikana. Molemmilla oli kokoajan hirvee stressi koulusta, ja kauhee kiire muutenkin. Huomasin ettei tää suhde tuntunu enää samalta, mutta aattelin että kaikki muuttuu sitten viimestään kun on loma. Mutta mites kävikään? Ollaanko nukuttu ehkä yhesti vai kahesti yhessä, kun vuosi sitten oltiin kokoajan kiinni toisissamme. Ei tehä enää yhtään mitään, kun aikasemmin pyörittiin kokoajan meijän yhteisten kavereiden kanssa rannoilla ja kaupungilla. Kaikki on vaan kadonnu.
Ja se valittaa, kun mun kanssa ei oo mitään tekemistä, kun mä vaan löhöön sängyssä kokoajan. Oon yrittäny ehdottaa vaikka mitä pyöräretkee, kaupungille menoo, grillausiltaa kavereiden kanssa ja kaikkee, mutta herra ei pistä tikkuakaan ristiin minkään asian eteen. Huomiseksikin ehdotin, että mentäis yhessä kaupungille ja leffaan ja sit mentäis niille yöks, no joo ehkä vois mennä leffaan, mutta oon aika väsyny niin ehkä sun ei kannata tulla meille yöks... mutta silti äsken kun soitin sille niin se vietti velipuolensa kanssa hauskaa iltaa, sen kanssa se kyllä jaksaa viettää aikaa vaikka koko yön. Tuntuu niin turhalta ja ei-halutulta.

Haluaisin käpertyä sun kainaloosi, tuntea oloni turvallisekis ja rakastetuksi, olla tärkeä.

Saisinpa sut takaisin.

Mutta oon ilonen, koska pääsin hieman shoppaileen pari päivää sitten, ja värjäsin hiukseni tumman ruskeeks, aikasemmin ne oli sellaset punertavat niin ihan kivaa vaihtelua :)

aaa rakastan näitä kenkiä

Niin ja iloiseks tuun myös siitä kun täällä on jo muutama lukijakin :)
Piristää aina päivää kun tulee kirjoittelemaan tänne.

Luuseri

Olin torstaina kaverereideni kanssa pihalla, ja olen pyrkinyt siihen että silloin kun olen kavereiden kanssa niin en välitä mitä syön. Oon aika harvoin yhtään missään. No vedin sitten karkkia, sipsiä, limsaa, vähän lisää karkkia ja lopulta pizzan. Oli oikeesti hauskaa, kunnes sitten tulin kotio. Hyi sitä oloo!! Mua oksetti ja sattu mahaan. Tuntu kuin olisin vaan halunnu räjähtää kaiken ruuan pihalle. Otin sitten muutaman tabletin ummetuslääkettä... Tiedän ällöttävää, että vajoan näin alas. Oksentaminenkin kävi mielessä, mutta sitä en tee, en ikinä!! Olen aiemmin harrastanut "oksentelua". Koskaan en saanut kunnolla mitään pihalle, ja olo oli vain vielä kamalampi ,kun tunsin kuinka kaikki paska jäi siihen välille, ei tullut ylös eikä mennyt alas. Siksi en enää tee sitä. Jos ruuan on jo nielaissut niin se on myöhäistä sitten. En voi olla niin tyhmä, etten hallitse mitä syön.

En voi olla enää edes kavereideni kanssa sellainen normaali. Oon ihan eristäytyny jo muutenkin, ja nyt en voi olla edes niiden muutamien kavereideni kanssa, jotka vielä jaksavat pyytää ulos. Tai tottakai voin olla, mutta en voi olla ajattelematta mitä syön.

Olen yksin vankilassa, jonka itse olen itselleni pystyttänyt.

Paino tänään 53.7 kg.
Mä vaan junnaan paikoillani. En kestä jos tää paino ei ala laskeen.

Eilen 30 km pyörälenkki ja 5 juoksulenkki. Ei riitä. Ja taas kerran söin ihan liikaa, yli 2000 kaloria. Oksettavaa. Oon ällöttävä läski, joka ei ansaitse mitään.

LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI LÄSKI RUMA LÄSKI

Haluan olla kevyt

Lähteä lentoon

Leijua kauas pois

Tuntea keveyden

Haluan olla laiha

Sirot kädet

Ohuet jalat

Litteä vatsa

Haluan olla kaunis 

Haluan olla jotain

Haluan olla onnellinen

En halua sairastua

Olin tänään lääkärissä terveystarkastuksessa, kun oon lähdössä ens talvena vaihtoon ja täyttelen sellasia lappuja. Oli niin ahdistavaa. Siinä lapussa, jonka se lääkäri täytti, kysyttiin oonko ollut psykologilla tms koskaan ja hetken mietin päässä, mitä sanon, mitä oikeen sanon. Ja sitten paniikissa vastasin vaan, että en. Mä niin häpeen niitä aikoja kun viiltelin ja olin ihan kamala muutenkin. No mutta seuraava kysymys olikin sitten, mistä syystä oon viimeksi ollut lääkärissä: tikkien poisto. Sitten se lääkäri rupes lukeen vähän tarkemmin sitä, ja siellähän ne kaikki luki, viiltelyä, psykologillakäyntejä, ja voi luoja mua ei oo ikinä, ei ikinä, hävettäny ja ahdistanu niin paljoo. Pahinta oli kun valehtelin sille aluks. Sen lääkärin suhtautuminen muhun muuttu kyllä aivan heti, ja kai ihan syystäkin. Kumpa voisin palata takaisin ajassa ja muuttaa menneisyyttäni, tekisin kaiken toisin.

Mua harmittaa, kun tajusin, että ne virheet mitä oon tehny silloin murrosikäsenä, tulee vaikuttamaan mun koko loppuelämääni. Aina tulevaisuudessakin kun meen lääkäriin, ne kattoo mua oudosti. Varmasti toikin ajatteli, että voi luoja ei tollasta hullua voi mihinkään päästää.
En oo enää sellanen. Oon muuttunu ja kasvanu ihan hirveesti tän ekan lukiovuoden aikana, ja oon saanu mun poikaystävältä tukea pahaan oloon ja oon oppinu purkaan sitä terveemmällä tavalla. Haluan toteuttaa mun unelmani ja lähteä vaihtoon, oon niin pitkään odottanu sitä. Pelkään vaan mitä ne siellä ajattelee kun paperissa lukee noista mun ongelmista, ja luultavasti mikään perhe ei halua tällästä idioottia kotiinsa. Eihän ne sitä tiedä, että oon muuttunu.
Toivon niin kovasti, että kaikki menis hyvin, ja siitä tulis yks elämäni parahaimmista vuosista!

Se lääkäri kysy myös tästä mun painon putoamisesta, koska siinä lapussa kysyttiin kaikenlaisista taudeista ja sairauksista ja tottakai syömishäiriökin oli siinä listassa. Oletko tyytyväinen vartaloosi, syötkö kunnolla... Sanoin valehtelin, että oon vaan alkanu liikkuun vähän enemmän, ja oon ihan tyytyväinen itteeni, eikä mulla oo mitään ongelmaa. Sillä hetkellä tajusin, että en ikinä halua joutua mihinkään lääkäriin tai psykologille tän laihduttamisen takia. En halua sairastua anoreksiaan tai mihinkään muuhunkaan syömishäiriöön.

Miksen sitten vaan lopeta tätä pelleilyä? Miksen lopeta kaloreiden laskemista ja ruokapäiväkirjan pitämistä? Miksen vaan ottais rennosti ja unohtais juoksulenkkejä?
En enää pysty. Aamu alkaa vaa'alta, kirjotan kaikki päivän syömiseni ja kalorimäärät pieneen vihkoseen ylös, ja joka päivä on pakko harrastaa edes jotain liikuntaa. Välillä mietin onko tässä kyse enää pelkästään siitä, että haluan laihtua. Tästä on tullut joku ihme peli. Jos hallitsen mitä syön, hallitsen myös kaiken muun elämässäni. Kontrollin tunne on kuitenkin niin ihana, enkä halua päästä siitä eroon. Oon niin hukassa, mitä oikeen haluan elämältäni? Haluan olla laiha?

Mutta sen tiiän, etten aio antaa minkäänlaisten syömisongelmien pilata mun vaihtovuottani.

Kesän tavoitteita ja suunnitelmia

Paino juhannukseen mennessä: alle 52 kg
Loman lopussa: 50 kg tai mielellään alle

Yritän pitää tavoitteet jotenkin realistisina, koska ei oo mitään järkeä pyrkiä sellaseen, mitä ei pysty tavottaan. Tärkeintä on, että saan muutettua tottumuksia ja opin syömään entistä pienempiä annoksia, sekä jättämään herkut kokonaan pois. Liikuntaa pitää kans lisätä, entistä pidempiä juoksulenkkejä, ja enemmän pyöräilyä. Noihin tavoitteisiin mun on pakko päästä, koska ne on mahdollisia saavuttaa, ja onnistumiset motivoi mua kaikista parhaiten.
Haluan näyttää pienemmältä kun koulut alkaa. Olis ihanaa, jos joku huomais mun laihtuneen. Ja ois niin ihanaa, jos luut näkyis paremmin ja reidet pienenis kunnolla.

Tänä kesänä on luvassa mökkeilyä, risteily poikaystävän perheen kanssa ja heinäkuussa töitä. Tietenkin aion myös nähdä kavereita, shoppailla ja harrastaa paaaaljon liikuntaa :)

Kun vaan sais jostain kunnolla rahaa niin pääsis shoppaileen. Haluan uudet korkkarit, farkut, hameen, kaikkia ihania toppeja ja uudet bikinit. Se on vaan niin ihanaa kierrellä kaupungilla, hipelöidä kaikkia ihania vaatteita, sovittaa erilaisia yhdistelmiä, vinguttaa visaa ja lopulta raahautua bussiin jalat ihan väsyneinä, mutta kuitenkin niin onnellisena, kun on saanut kaikkea uutta. Ja seuraavana päivänä on kiva pistää uudet vaatteet päälle.

Tänään olin uimassa, 1 km, ja luvassa ois vielä 7 km juoksulenkki ja 20 km pyöräilylenkki :)

Mistä onni löytyy

Musiikki

Hetkeksi pääsen pois tästä maailmasta

Lenkkeily

Tunnen itseni vahvaksi, jaksan vielä, en luovuta

Kesä

Kun on lämmintä ja valoisaa, mielenikin on parempi

Koirat

Meidän kaksi ihanaa karvaturria saavat mut hymyilemään joka päivä

Poikaystävä

On joku jolle toivottaa hyvää yötä iltaisin, joku jonka vieressä on hyvä olla

Laihuus

Jotain kaunista, jotain mitä haluan olla, jotain minkä eteen aion tosissani tehdä töitä

I'm happy :)

Poikaystäväni juhlat meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Siellä oli paljon rennompi tunnelma mitä odotin ja stressasin ihan turhaan. Tuntu niin ihanalta antaa pusu komeelle ylioppilaalle, ja tuntu ihanalta istua kullan vieressä kun tunnen itteni sen rinnalla niin pieneks ja hennoks. Olin myös onnellinen, koska se tykkäs ihan hirveesti mun antamasta lahjasta, ja kaveritkin oli kehunu sitä. Mietin ihan hirveen pitkään mitä ostaisin ja säästin rahaa, joten tuntu kivalta onnistua.
Voisin tässä kertoa vähän enemmänkin poikaystävästäni ja meidän suhteesta. Kultani keho on mielestäni aivan täydellinen. Mies on pitkä ja levee harteinen, urheilullinen ja lihaksikas. Luonteeltaankin se on aikas unelma, sellanen romanttinen ja fiksu. Tärkeintä on kuitenkin, että tunnen itseni rakastetuks ja tärkeeks mieheni kanssa, ja rakastan sitä niin paljon, etten vois ikinä kuvitella elämää ilman meitä.

Sitten tänään oltiin meillä, ja oli kyllä aivan ihanaa. Suhteemme varjopuoli onkin ne huonot päivät, joita tulee eteen joskus vähän liiankin usein. Olemme todella läheisiä ja tiedämme toisistamme oikeastaan kaiken, niin vahvuudet kuin heikkoudetkin, joten toista on aivan älyttömän helppo satuttaa kiukuspäissään. Poikaystäväni huonoja puolia ovat, kun se tulee niin helposti mustasukkaseks, ja välillä sillä on kauhee tarve hallita mua. Ehkä sen vois tulkita välittämiseksikin, mutta tälläsistä asioista meille tulee helposti riitaa. Lisäksi mies on kauheen hyvä väittämään vastaan ja jyräämään muut, joten usein jään riidoissa kakkoseks. Muutaman kerran on tullut niin iso riita, että poikaystäväni on sanonut jotain todella kamalaa, ja itsetuntoni on romahtanut kerralla aivan pohjalle. Sen jälkeen olen monena iltana itkenyt itseni uneen ja tuntenut muutenkin aivan hirveää ahdistusta, vaikka poikaystäväni onkin pyydellyt kyynel valuen anteeksi. Vain aika auttaa silloin, ja lopulta pystyn tajuamaan, ettei se oikeesti tarkottanut sanojaan.
Tän päivän kaltasia päiviä pitäis olla enemmän <3

Olemme molemmat aika hankalia ihmisiä, ja molemmilla on ollut rankkaa. Ei ihan samallatavalla rankkaa, mutta kuitenkin. Poikaystävälläni on suuri tarve pärjätä kaikessa, olla paras joka asiassa. Luulen, että se johtuu ala-asteella koetusta koulukiusaamisesta. Sellainen jättää ihmiseen arvet, ja eikä kultanikaan itsetunto ei ole mistään parhaimmasta päästä, vaikkakaan sitä ei helposti huomaa. Poikaystävälläni on tapana liioitella jo valmiiksi hyviä suorituksia, ja sen itsetunto on tosi sidoksissa niihin.

Kumpa vain ymmärtäisit, että oot täydellinen sellaisena kuin oot. Rakastan sua.

I'm not good enough but I really try

Eilen onnistuin olemaan loppu päivän syömättä ja kalorit jäi alle tuhannen, oon tyytyväinen. Tässä päivässä ei sitten paljon hurraamista ookkaan...

Huomenna poikaystävän ylppärit. Ahdistaa. Siellä on ihan hirveesti ihmisiä, ja mulla on kaikki läskit paljastava vartalonmyötänen mekko. Se on ihanan värinen ja mallinen, mutta mun päällä kaikki vaan näyttää niin rumalta. Ja voin jo niin kuvitella kuinka kaikki tuijottaa, kuinka kaikki on kauniimpia ja hoikkia ja täydellisiä, varsinkin sen sisko. Se on niin kaunis ja luonteeltaan ihana ja kiltti. Ja mä oon taas se huonompi, turha, ruma, läski. Kaikille tulee vaan hyvä mieli kun ne tuntee ittensä paremmaks ja kauniimmaks.

Ja sitten vielä se ruokamäärä. En halua syödä. Inhoon syödä kun on ihmisiä ympärillä, inhoon sitä kun pitää miettiä ahdistukseen asti kuinka paljon lautaselle ottaa. Jos otan vain vähän, kaikki ihmettelee, miks tollanen läski ei syö, kun siitä näkee, että se syö muutenkin, ja jos otan enemmän mua ahdistaa ja varsinkin sitten jos huomaan jonkun muun ottaneen vähemmän ruokaa.

Mun poikaystävän perhe ja sukulaiset on kyllä oikeesti tosi mukavia, ne hymyilee ja puhuu musta kivasti ja yrittää jutella, vaikkei musta varmaan paljon irti saa. En vaan usko ihmisiä, en luota niihin. Vaikka joku kehuis mua ja sanois kauniiks, niin aattelen vaan että se valehtelee, ja ajattelee oikeesti ihan muuta. Otan monet kommentit vittuiluna.

Mun pitäis olla kuin nukke, että olisin sulle täydellinen.

Ja joo mun ei ehkä pitäis miettiä mitä muut musta ajattelee, koska oon niin vainoharhanen ja tuun hulluks tätä menoo.

Paino heiluu tällä hetkellä 53 ja 54 välillä, mutta ruksi tulee vasta sitten kun se heiluu enemmänkin 53 ja 52 välillä :)