Normaali syöminen, mitä se on?

Maiseman vaihdos teki toisaalta ihan hyvää, ja varsinkin aluksi oli aivan ihanaa laivalla. Poikaystävän perheen ruokatottumukset on vaan aivan erilaiset kuin mulla. Siis sellaset täydelliset, syödään 5 kertaa päivässä terveellisesti, eikä napostella yhtään mitään. Miks sit valitan? Ne katseli kaikkia ruokalistoja pitkään ja seisovassa pöydässä kierteli ensin ja sitten vasta otti syötävää. Jokaisesta suupalasta nautitaan ja kaikki syödään niin hitaasti, ja ruuasta puhutaan ja puhutaan ja puhutaan ihan kokoajan. Sehän on vaan oikeesti hyvä, niin normaalit ihmiset tekee, ja niin elämästä ja ruuasta nautitaan. En tiiä, mut mua vaan rupes ahdistaan. Tunsin itteni jotenkin huonoksi ihmiseks, läskiks joka vaan ahmii kaiken eikä maistele sen kummemmin. Tätä asiaa en oikeesti osaa selittää edes itteleni, vaikka kuinka yritän. Niillä on omat syynsä syödä terveellisesti ja säännöllisesti, enkä sais valittaa, oli se niin hieno reissu kuitenkin. Mutta miks en vois olla semmonen, että söisin aina niin pieniä annoksia ja salaattia ja tämmöstä. Pelkään, että jos yhtäkkiä alan syömään sillälailla, niin ne ihmettelee. En uskalla syödä niitä vähempää, mutta en todellakaan halua syödä yhtään enempääkään, ja vitsi kun ahdisti. Yksikin ilta... en pysty edes kertoon siitä. Jotenkin se pääty siihen, että söin pitsan ja pidättelin itkua, sitä ahdistuksen määrää en pysty edes kuvailemaan.
Ja laivalla olisin halunnut ostaa jonkun karkki jutun, mutta kun yleensä karkin syönti tarkottaa sitä, että ollaan nälissään sitten loppupäivä ja siellä ei ollut sitä mahdollisuutta. Tunsin itteni niin paskaks niiden seurassa. :(

Mun poikaystävän äiti kuitenkin halusi vaan järjestää kivan reissun, ja kun ne on kokoajan niin kilttejä mulle, tuntuu pahalta kirjottaa tänne, että ahdistuin niiden seurassa, kun ei ne sitä haluais. Ja kannellakin kiva ottaa aurinkoo kun yks on litteä vatsa paljaana siinä ja niin täydellinen kroppa. Tajusin, että en todellakaan voi esiintyä ilman paitaa missään.
Tajusin myös, että normaali syöminen on niin kaukana mun elämästä, että en edes muista millaista se on. Mä paastoon ja ahmin, paastoon ja ahmin... Tuolla söin normaalisti oikeeta ruokaa 5 kertaa päivässä, en ahminut. Lämmintä kevyttä terveellistä ruokaa, ja oikeesti aina ennen kun söin mulla oli kunnon nälkä, vaikka syötiinkin niin useasti. En ymmärrä.

Välillä mun päähän tunkeutuu ajatus, luovuta jo. Miksen vaan alkais syömään normaalisti ja terveellisesti, miksen vaan hyväksyis itseäni tällaisenä. Joskus katson peiliin ja pidän näkemästäni, mutta sitten herään ja tajuan kuinka ruma olen. Ällöttävää miten saatoinkaan ajatella niin. Kamppailen itseäni vastaan. Toinen puoli sanoo, lopeta pelleily ja ala nauttia elämästä, sulla on hyvä vartalo, olisit tyytyväinen. Toinen taas huutaa päälle vitun ruma läski sun on pakko laihtua, et ole minkään arvoinen noin lihavana, et ansaitse onnea noin isokokosena, vain laihuus voi tehdä susta onnellisen.
Miks laihuus on oikeesti niin kaunista, miksi?

Sellaiset itsevarmat kurvikkaat naiset on oikeesti kauniita, miksi niitä ei ihannoida samallatavalla kuin laihuutta? Miksi h&m:n mainoksissa keikestelevillä malleilla ei ole tissejä eikä muotoja?

Mitä jos alkaisin vain rakastamaan itseäni ja kehoani, sitä mitä mulla on. Isot reidet, isot tissit, iso pehva, kurveja. Mitä vikaa niissä on, oon kuitenkin nainen.
Mutta ei en ikinä uskaltaisi, en todellakaan uskaltaisi luopua tästä. Pienestä maailmastani, jossa haluan olla niin kevyt, että lähden lentoon, niin laiha, ettei kukaan pystyisi satuttamaan, niin kaunis ja siro. En pystyisi luopumaan kaloripäiväkirjastani, jolle olen vannonut uskollisuuttani, en tavoitteistani joita kohti kuljen päättäväisesti. Pieni oma unelmani joka vielä toteutuu, laihuus, en aijo jättää sua <3