Mistä onni löytyy

Musiikki

Hetkeksi pääsen pois tästä maailmasta

Lenkkeily

Tunnen itseni vahvaksi, jaksan vielä, en luovuta

Kesä

Kun on lämmintä ja valoisaa, mielenikin on parempi

Koirat

Meidän kaksi ihanaa karvaturria saavat mut hymyilemään joka päivä

Poikaystävä

On joku jolle toivottaa hyvää yötä iltaisin, joku jonka vieressä on hyvä olla

Laihuus

Jotain kaunista, jotain mitä haluan olla, jotain minkä eteen aion tosissani tehdä töitä

I'm happy :)

Poikaystäväni juhlat meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Siellä oli paljon rennompi tunnelma mitä odotin ja stressasin ihan turhaan. Tuntu niin ihanalta antaa pusu komeelle ylioppilaalle, ja tuntu ihanalta istua kullan vieressä kun tunnen itteni sen rinnalla niin pieneks ja hennoks. Olin myös onnellinen, koska se tykkäs ihan hirveesti mun antamasta lahjasta, ja kaveritkin oli kehunu sitä. Mietin ihan hirveen pitkään mitä ostaisin ja säästin rahaa, joten tuntu kivalta onnistua.
Voisin tässä kertoa vähän enemmänkin poikaystävästäni ja meidän suhteesta. Kultani keho on mielestäni aivan täydellinen. Mies on pitkä ja levee harteinen, urheilullinen ja lihaksikas. Luonteeltaankin se on aikas unelma, sellanen romanttinen ja fiksu. Tärkeintä on kuitenkin, että tunnen itseni rakastetuks ja tärkeeks mieheni kanssa, ja rakastan sitä niin paljon, etten vois ikinä kuvitella elämää ilman meitä.

Sitten tänään oltiin meillä, ja oli kyllä aivan ihanaa. Suhteemme varjopuoli onkin ne huonot päivät, joita tulee eteen joskus vähän liiankin usein. Olemme todella läheisiä ja tiedämme toisistamme oikeastaan kaiken, niin vahvuudet kuin heikkoudetkin, joten toista on aivan älyttömän helppo satuttaa kiukuspäissään. Poikaystäväni huonoja puolia ovat, kun se tulee niin helposti mustasukkaseks, ja välillä sillä on kauhee tarve hallita mua. Ehkä sen vois tulkita välittämiseksikin, mutta tälläsistä asioista meille tulee helposti riitaa. Lisäksi mies on kauheen hyvä väittämään vastaan ja jyräämään muut, joten usein jään riidoissa kakkoseks. Muutaman kerran on tullut niin iso riita, että poikaystäväni on sanonut jotain todella kamalaa, ja itsetuntoni on romahtanut kerralla aivan pohjalle. Sen jälkeen olen monena iltana itkenyt itseni uneen ja tuntenut muutenkin aivan hirveää ahdistusta, vaikka poikaystäväni onkin pyydellyt kyynel valuen anteeksi. Vain aika auttaa silloin, ja lopulta pystyn tajuamaan, ettei se oikeesti tarkottanut sanojaan.
Tän päivän kaltasia päiviä pitäis olla enemmän <3

Olemme molemmat aika hankalia ihmisiä, ja molemmilla on ollut rankkaa. Ei ihan samallatavalla rankkaa, mutta kuitenkin. Poikaystävälläni on suuri tarve pärjätä kaikessa, olla paras joka asiassa. Luulen, että se johtuu ala-asteella koetusta koulukiusaamisesta. Sellainen jättää ihmiseen arvet, ja eikä kultanikaan itsetunto ei ole mistään parhaimmasta päästä, vaikkakaan sitä ei helposti huomaa. Poikaystävälläni on tapana liioitella jo valmiiksi hyviä suorituksia, ja sen itsetunto on tosi sidoksissa niihin.

Kumpa vain ymmärtäisit, että oot täydellinen sellaisena kuin oot. Rakastan sua.

I'm not good enough but I really try

Eilen onnistuin olemaan loppu päivän syömättä ja kalorit jäi alle tuhannen, oon tyytyväinen. Tässä päivässä ei sitten paljon hurraamista ookkaan...

Huomenna poikaystävän ylppärit. Ahdistaa. Siellä on ihan hirveesti ihmisiä, ja mulla on kaikki läskit paljastava vartalonmyötänen mekko. Se on ihanan värinen ja mallinen, mutta mun päällä kaikki vaan näyttää niin rumalta. Ja voin jo niin kuvitella kuinka kaikki tuijottaa, kuinka kaikki on kauniimpia ja hoikkia ja täydellisiä, varsinkin sen sisko. Se on niin kaunis ja luonteeltaan ihana ja kiltti. Ja mä oon taas se huonompi, turha, ruma, läski. Kaikille tulee vaan hyvä mieli kun ne tuntee ittensä paremmaks ja kauniimmaks.

Ja sitten vielä se ruokamäärä. En halua syödä. Inhoon syödä kun on ihmisiä ympärillä, inhoon sitä kun pitää miettiä ahdistukseen asti kuinka paljon lautaselle ottaa. Jos otan vain vähän, kaikki ihmettelee, miks tollanen läski ei syö, kun siitä näkee, että se syö muutenkin, ja jos otan enemmän mua ahdistaa ja varsinkin sitten jos huomaan jonkun muun ottaneen vähemmän ruokaa.

Mun poikaystävän perhe ja sukulaiset on kyllä oikeesti tosi mukavia, ne hymyilee ja puhuu musta kivasti ja yrittää jutella, vaikkei musta varmaan paljon irti saa. En vaan usko ihmisiä, en luota niihin. Vaikka joku kehuis mua ja sanois kauniiks, niin aattelen vaan että se valehtelee, ja ajattelee oikeesti ihan muuta. Otan monet kommentit vittuiluna.

Mun pitäis olla kuin nukke, että olisin sulle täydellinen.

Ja joo mun ei ehkä pitäis miettiä mitä muut musta ajattelee, koska oon niin vainoharhanen ja tuun hulluks tätä menoo.

Paino heiluu tällä hetkellä 53 ja 54 välillä, mutta ruksi tulee vasta sitten kun se heiluu enemmänkin 53 ja 52 välillä :)

Huono itsekuri

Eilen pyöräilyä 20 km ja juoksulenkki 8 km.
Sen lisäks olin pyörällä koulussa niin siitäkin tuli vielä hyötyliikuntaa yhteensä 6 km. Oon ihan tyytyväinen tohon liikuntamäärään, mutta sit syömiset meni eilenkin ihan päin persettä. Mulle on tullut nyt aivan ihmeellinen rytmi elämään, kun kaikki harrastukset on jääny kesätauolle. Syön aamulla yleensä ruisleivän, sitten koulussa syön lounaan, mutta sitten kun koulun jälkeen tuun kotiin mulla on aivan järkyttävä nälkä tai ehkä enemmänkin mulle on juurtunu sellanen tapa, että syön aina koulun jälkeen ja luulen että mulla on nälkä, vaikka ihan hyvin pärjäisin ilman ruokaa. Tässä kohtaa ratkeen yleensä ahmimaan, yök :( No sitten tulee kauhee ahdistus ja oon loppupäivän syömättä. Miksen pysty hallitseen itseeni yhtä pientä hetkee???

Rasvaa, sokeria, kaloreita

- löytyy mun ruokavaliosta ihan liikaa

Varmaan puolet mun päivittäisistä kaloreista tulee herkuista. Kunnollista ruokaa syön vaan harvoin, mutta tilalle tulee sitten kaikki ällötykset. En tiiä millä keinolla pääsen eroon tästä hirveestä himosta herkkuihin, mutta jotain on pakko keksiä, koska mun on pakko karsia kaikki moska pois mun ruokavaliosta, että saan tän painon laskemaan. Tänään olis vuorossa taas pyörälenkki ja jos ehdin niin illalla vielä juoksulenkki. Aattelin, että voisin tossa pyöräillessä poiketa kaupan kautta ja ostaa miniporkkanoita tai jotain muuta terveellistä naposteltavaa, niin ehkä huomenna saisin pidettyä itseni kurissa noiden herkkujen suhteen :)

Ulkoa kova, sisältä rikki

Vuoden viimenen koeviikko ohi!!Niin taisin unohtaa tossa ekassa postauksessa mainita, että oon siis 17-vuotias, ja nyt ekaa lukiovuotta päättelemässä. Pakko sanoa, että en vaan oikeen viihdy meidän lukiossa. On siellä sinänsä ihan mukavia ihmisiä ja opettajatkin on ihan ookoo, mutta en vaan sovi sinne. En kuuluu mihinkään porukkaan, enkä oikeen pysty missään oleen oma itteni. Oon rakentanu ympärilleni sellasen ulkokuoren jonka sisälle piiloudun. Saatan monien mielestä varmasti vaikuttaa itsevarmalta ja hauskalta, toiset taas kattoo jotenkin nenän varttaan pitkin, kun ne tietää mun menneisyydestä ja kaikesta sekoilusta yläasteella. Yritän vaan esittää vahvaa, ja olla niin kuin mua ei paskaakaan kiinnostais mitä musta ajatellaan, ja aina oon ajatellu, ettei ihmiset huomaa kuinka rikki oon sisältä, kuinka mun mielessä pyörii kalorit, kuinka mua ahdistaa se kaikki läski mikä musta roikkuu. Oon ajatellu, ettei ne huomaa kuinka huono itsetunto mulla on. Siitä on nyt pari viikkoo kun kuviksen opettaja anto jokaiselle kahdenkesken palautetta omista töistä, ja sain kyllä hieman ajattelemisen aihetta. Se sano, että vaikutan kauheen epävarmalta, ja siltä etten luota yhtään itteeni, ja jotain että mun pitäis löytää se voima ja itsevarmuus sisältä. Se jotenkin pysäytti. Opettaja joka näkee mut kolmesti viikossa, näkee mun kuoren sisälle, näkee sen kaiken hölötyksen ja pölpötyksen läpi, että mä oon heikko. Mitä jos muutkin näkee, mitä jos ne tietää, että inhoon itteeni ja että oon pelkkä heikko surkimus?

Ja tää päivä, mua ahdistaa. Miks syön ku oon jo valmiiks läski?? Liikaa kaloreita, en jaksa edes laskea ja päivää on vielä vaikka kuinka paljon jäljellää. Pakko, on vaan ihan PAKKO olla syömättä, en kestä jos tää paino ei ala laskeen, en halua jumittaa, en jaksa vaan yrittää ja yrittää, haluan onnistua. Piitkä pyörälenkki ja sen jälkeen juoksulenkki, jospa pystyn vielä pelastaan tän päivän.

Miks tää on niin kaunista?

Welcome to my world

pituus: 162 cm
paino: 54 kg
Siinäpä minä olen hienosti numeroina. Eli siis ihan normaalipainoinen tyttönen olen, ongelmana on vaan se että mulle ei riitä pelkkä normaali. Haluan olla laiha, kaikista laihin, niin pieni ja hento että lähden lentoon.
Kaikki taisi alkaa ala-asteelta joskus neljänneltä tai viidenneltä luokalta. Sitä alko jotenkin miettiin paljon enemmän omaa ulkonäköönsä, painoonsa yms. Harrastin taitoluistelua, ja voi että muistan ne hetket kun hypittiin peilisalissa ja näin itseni kaikkien muiden keskellä niin lihavana ja isona. Lisäksi paras ystäväni oli hyvin pienikokoinen, paljon lyhyempi ja hoikempi kuin minä. Tunsin itseni rumaksi ja kömpelöksi jättiläiseksi. Aloin jonkin verran katsella kalorimääriä ja joskus kirjasin ylös mitä söin, mutta yleensä unohdin asian ja söin mitä huvitti. Ruoka ei ollut vielä vallanut koko ajatusmaailmaani, mutta ihanne laihuudesta oli juurtunut mieleeni pysyvästi.

Yläasteen alussa ruuasta ja laihuudesta alkoi tulla enemmän pakkomielle. Oli paljon kausia kun yritin olla syömättä ja laihduttaa, mutta sitten aina retkahdin. Aloin myös jonkin verran ahmimaan, minkä seurauksena oli aivan järkyttävä ahdistus. Paino kuitenkin nousi ihan normaalisti eikä kukaan huomannut pahaa oloa mun sisällä.

Murrosikä oli mulla aivan hirveä. En osannu purkaa pahaa oloa, joten viiltelin. Kärsin jonkin asteen masennuksesta ja välillä tuntu etten oikeesti enää kestä. Kasiluokan lopussa tuli mukaan sitten päihteet. En tiiä miten selvisin hengissä sellasista alkoholimääristä tai muutenkaan siitä ajasta. Saan kiittää vanhempiani, jotka kuitenkin yritti pitää mut kaidalla tiellä, vaikkei se helppoo niillekkään ollu. Sen hölmöilyn aikana kuitenkin unohdin hetkeks laihduttamisen ja ruokaan liittyvät asiat muutenkin, välillä aattelin jopa olevani onnellinen.

Sitten ysillä rakastuin <3
Elämä lähti nousu suuntaan, päihteet jäi ja olin pitkästä aikaa oikeesti onnellinen, ja edelleenkin oon onnellinen samaisen miehen kanssa. Tavallaan se kai pelasti mut.
Järkytys iski kuitenkin vuosi sitten kun astelin pitkästä aikaa vaa'alle. 64 kiloo taisin painaa läskeimmilläni. Päässä ei pyöriny enää mitään muuta kun pakko laihtua, keinolla millä hyvänsä!

Ja tässä sitä nyt ollaan 10 kiloo kevyempänä (tuntuu kyllä ettei näy missään vaikka painoo onkin lähteny). Täydet mahdollisuudet onnellisuuteen, ihana rakas poikaystävä, ehjä huolehtiva perhe, kavereita, kohtuullisesti rahaa, opiskelupaikka, koti, ihania tulevaisuuden suunnitelmia, siis kaikki edellytykset hyvään elämään! Mutta mitä mä teen, lukitsen itteni vankilaan joka on täynnä sääntöjä. Taistelen ruokaa ja kaloreita vastaan niin paljon etten jaksa tehdä enää muuta.
Oon vaan jotenkin onnistunu rakentaan elämäni sen ajatuksen päälle, "sitten kun oon laiha..." Ja jotenkin aina epäonnistuessani jossakin asiassa ajattelen ettei se haittaa koska musta tulee vielä laiha. Pahinta on se, että tiedän valehtelevani itselleni. Pelkään että se parin kilon laihtuminen ei teekkään musta sen onnellisempaa, mutta en uskalla enää perääntyä. Oon päättäny kerrankin onnistua, näyttää kaikille että mä pystyn taisteleen läskejä vastaan ja saamaan kehostani täydellisen. En aio enää luovuttaa. Musta tulee vielä laiha!!!

Oon jo pitkään halunnu alottaa blogin, mutta vasta nyt sain vihdoin aikaseks. Jotenkin mun ajatukset on niin sekavia, että haluan selventää niitä, yrittää saada järkee tähän touhuun. Oon niin hukassa tällä hetkellä en tiiä mitä oon, mitä haluan, en luota melkein kehenkään täysin. Tää kaikki laihdutus on vallannu mun ajatukset niin täydellisesti, että mun on pakko saada purkaa niitä johonkin, ja tää blogin kirjottaminen anonyymina tuntu jotenkin hyvältä ajatukselta. Aion alkaa kirjotteleen tänne tästä mun laihdutus prosessista ja ajatuksista joita ei vaan yksinkertasesti voi sanoo ääneen. Lähinnä varmaankin vain itseni huviks, mutta onhan se aina kannustavaa, jos lukioita on :)

Ja sori tämmösestä vähän sekavasta postauksesta, mutta alottaminen on aina vaikeeta. Toivottavasti mun elämästä muodostu edes jonkinlainen kuva.

Kuvat on weheartista, joskus saatan laittaa jotain omia (esim. profiilikuva on oma) mutta en mitään mistä mut tunnistais.