Ulkoa kova, sisältä rikki

Vuoden viimenen koeviikko ohi!!Niin taisin unohtaa tossa ekassa postauksessa mainita, että oon siis 17-vuotias, ja nyt ekaa lukiovuotta päättelemässä. Pakko sanoa, että en vaan oikeen viihdy meidän lukiossa. On siellä sinänsä ihan mukavia ihmisiä ja opettajatkin on ihan ookoo, mutta en vaan sovi sinne. En kuuluu mihinkään porukkaan, enkä oikeen pysty missään oleen oma itteni. Oon rakentanu ympärilleni sellasen ulkokuoren jonka sisälle piiloudun. Saatan monien mielestä varmasti vaikuttaa itsevarmalta ja hauskalta, toiset taas kattoo jotenkin nenän varttaan pitkin, kun ne tietää mun menneisyydestä ja kaikesta sekoilusta yläasteella. Yritän vaan esittää vahvaa, ja olla niin kuin mua ei paskaakaan kiinnostais mitä musta ajatellaan, ja aina oon ajatellu, ettei ihmiset huomaa kuinka rikki oon sisältä, kuinka mun mielessä pyörii kalorit, kuinka mua ahdistaa se kaikki läski mikä musta roikkuu. Oon ajatellu, ettei ne huomaa kuinka huono itsetunto mulla on. Siitä on nyt pari viikkoo kun kuviksen opettaja anto jokaiselle kahdenkesken palautetta omista töistä, ja sain kyllä hieman ajattelemisen aihetta. Se sano, että vaikutan kauheen epävarmalta, ja siltä etten luota yhtään itteeni, ja jotain että mun pitäis löytää se voima ja itsevarmuus sisältä. Se jotenkin pysäytti. Opettaja joka näkee mut kolmesti viikossa, näkee mun kuoren sisälle, näkee sen kaiken hölötyksen ja pölpötyksen läpi, että mä oon heikko. Mitä jos muutkin näkee, mitä jos ne tietää, että inhoon itteeni ja että oon pelkkä heikko surkimus?

Ja tää päivä, mua ahdistaa. Miks syön ku oon jo valmiiks läski?? Liikaa kaloreita, en jaksa edes laskea ja päivää on vielä vaikka kuinka paljon jäljellää. Pakko, on vaan ihan PAKKO olla syömättä, en kestä jos tää paino ei ala laskeen, en halua jumittaa, en jaksa vaan yrittää ja yrittää, haluan onnistua. Piitkä pyörälenkki ja sen jälkeen juoksulenkki, jospa pystyn vielä pelastaan tän päivän.

Miks tää on niin kaunista?